paita H&M legginsit Vila laukku Lindex kengät H&M aurinkolasit Ninja takki saatu
Noin viikko sitten tapahtui jotain aika pysäyttävää. Lääkäri antoi mulle diagnoosin: pitkäaikainen masennus. Kävin läpi näitä sanoja päässäni ja vedin syvään henkeä. Ei toisaalta tullut ollenkaan yllätyksenä. Jotenkin ehkä helpotuin, että nyt joku sano sen ääneen miks mulla on paha olla. Tähän kaikkeen on siis joku selitys. Mä oon oikeesti viime aikoina ollu niin voimaton, että jopa sängystä nouseminen on ylitsepääsemätöntä. Avaan silmät, tuntuu taas niin toivottomalta, jatkan nukkumista. Saattaa mennä vaikka 3 päivää enkä kato ees paljon kello on. Jossain vaiheessa kumminkin mietin, että mun on PAKKO mennä kouluun, ruokakauppaan, siivota, ilmottaa jotain ittestäni.. Onks pakko jos ei jaksa?
Mulle ehdotettiin vaikka minkälaisia hoitomuotoja, masennuslääkkeistä jopa osastoihin. Mä oon kumminkin jyrkästi näitä vastaan. En mä halua tuntea itteeni onnelliseks kemiallisesti tai että mua suljetaan johkin huoneeseen, niinkö mä muka parannun? Mulla on kumminkin luja tahto, että oon vaan päättäny selvitä tästä yksinkertasesti päivä kerrallaan, tekemällä ihan toisenlaisia valintoja elämässä kuin ennen, unohtamalla ne ihmiset jotka tuottaa mulle ainoastaan pahaa mieltä, ehkä alottamalla liikunnan.. Jos ensin elämänmuutos ei auta niin sit ollaan umpikujassa. Mut mulla on oikeesti ollu nyt jo vähän parempi olo, kun vertaa vaikka viikko takaperin. Oon jaksanukkin vähän tehdä jotain ja yrittäny käydä koulussa, vaikka keskittyminen onkin helvetin vaikeeta. Silti on jotenkin kliseisesti sellanen fiilis, että kyllä tää tästä. Vaikka myös niihin mahdollisiin romahduksiin pitää varautua.
Tuntuu myös jotenkin että mun blogissa on hirveen paljon näitä surullisia asioita, en tiiä jaksatteko näitä lukea mut tällästä tää nyt vaan on :( Ps. Jos siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä joilla on omakohtasta kokemusta masennuksesta, niin voisi jakaa niitä vaikka just anonyyminä jos ei omalla nimellä halua! Esimerkiks miten masennusta on hoidettu, miten oot siitä selvinnyt vai tuntuuko ettei mikään oo oikeen auttanut? Ois mahtavaa saada jotain keskustelua kehiin :)
Ikävä kuulla, paljon tsemppiä sulle! Kaikki kääntyy varmasti vielä parhain päin, vaikkei siltä varmasti nyt tunnukaan :) Itsellekin todettiin monta vuotta sitten masennus, ja se oli myös aika vaikea. Kävin muutaman kerran psykologilla (tai terapeutilla? En tiedä, vanhemmat järkkäs koko jutun), mutta en kokenut siitä olevan minkäänlaista hyötyä. Sain myös joitakin lääkkeitä, lähinnä nukahtamisongelmiin mutta myös mielialaa kohentavia, mutta en kokenut niistäkään saavan mitään irti. Jostain sitä tahtoa kuitenkin tuli, tahto "parantua", varmaankin siitä kun näki miten esim. omat vanhemmat kärsii katsoessaan kun lapsella on paha olla. Päivä kerrallaan on menty, nykyään en voisi sanoa olevani masentunut, mutta toisaalta en koe että siitä masennuksesta voi koskaan päästä täysin yli. Välillä tulee sellaisia aikoja milloin se masennus todella iskee, se on aina vähäniinkuin takaraivoissa, mutta pitää vaan jaksaa taistella sitä vastaan :)
VastaaPoistaMulla on diagnosoitu vaikea masennus(sitä ei ikinä uskoisi kun minut tapaa) Keho oikeasti toimii kuin hälytyskellona, kun jotakin muutosta ja selvitystä tarvitsee elämälleen. Älkää pelätkö sitä, sanoisin että se on jopa oma turvasysteemimme mitä niillä muilla ei ole.
PoistaMä olen sitä mieltä ehdottomasti, että lääkkeet yksinään ei auta mitään, mutta auttaa pahimman kriisin ja shokin yli. Asioiden läpikäyminen ammattiihmisen kanssa on se avain sillä vanha minä on murrettava ja rakennettava uudestaan, masennus seuraa kovin omia käyttäytymismallejamme ja sitä miten ollaan opittu ottamaan elämä vastaan.
Mulle todettiin melkein tasan vuosi sitten vaikea masennus. Aluksi pidin itteäni vaan laiskana ja saamattomana ihmisenä, joka ei osannut mennä aikasin nukkumaan ja sen takia jaksanut nousta kouluun. Kun huomma rupesi menemään siihen, että mä vaan join ja biletin ja polttelin, jotta saisin ees jonku tunteen itessäni aikaan, rupesin oikeesti todenteolla miettiin asioita. Makasin kans valehtelematta joku pari päivää sängyssä, katoin televisiosarjoja jotta näyttäsin kavereiden silmis ees vähän normaalilta ja nukuin. Kouluun meneminen tai kämpiltä poistuminen, tuntu niin sairaan ahistavalta ajatukselta, että sellasta ahistusta ei voi ees sanoin kuvailla. En uskaltanu puhuu kellekkään, koska tuntu että kukaan ei oikeesti uskos mua. Kunnes meijän luokanvalvoja pakotti mut kuraattorin puheille. Ekan ja toisen kerran pystyin vielä vältteleen ja valehteleen ja kiertään, mutta kolmannella mut suurinpiirtein talutettiin sisään. Puhuttiin poissaoloista ja niiden syistä ja koitin keksiä mahollisimman pitkälle ja erinlaisia tarinoita, kunnes yhtäkkiä vaan romahin. En enään vaan yksinkertasesti pystyny pitämään sitä järkyttävää taakkaa sisällä. Sen jälkeen koulupsykologille puhumaan asiasta ja lääkitys käyttöön. Mun pää oli yhtä sekamelskaa ennen ku söin lääkkeitä. En saanu ajatuksista selvää tai en saanu vietyä niitä loppuun asti, tavallaan en saanu niitä päätökseen, jonka takia mietin niitä vielä enemmän. Kun sitten viimein aloin syödä lääkkeitä ja siinä sivussa unilääkkeitä, niin olin ku joku kasvis kuukauden. Olin koko ajan paikalla, mutta en pysyny mukana. Istuin autossa ja saatoin tuijottaa yhtä kohtaa monta kymmentä minuuttia. Illalla otin unilääkkeen ja nukuin ku tukki. Aamulla ylös ja taas aivan pihalla. En tuntenu mitään, mutta pystyin taas ajatteleen. Ne kaikki ajatukset sai mut lukkoon. Mulla meni kuukausi ennenku oikeesti hymyilin lääkkeiden alotuksen jälkeen. Kaikki ihmiset, jotka ei tienny asiasta, kyseli, että mikä helvetti mua vaivaa. Mä pudistin päätä ja sanoin että 'ei mikään'. Kuukauden jälkeen lopetin lääkkeet ja sen jälkeen en oo niihin palannu, vaikka monesti oon miettinykki, että pitäiskö palata. Sen kuukauden aikana sain ajatukset kokoon, sai mun elämänilon takasin, vaikka se ei siltä ulospäin näyttänytkään. Lokeroin asiat päässä ja sain ne päätökseen, joka ikisen niistä. Nykyään ku tulee vaikeita aikoja, mietin heti ensimmäisenä, että taasko se alkaa. Jos päätänki jäädä nukkumaan kouluunmenemisen sijasta, mietin että taasko se alkaa. Mutta se ei oo alkanu. Se vaan kummittelee ja tulee pintaan, mutta en enään oo antanu valtaa sille. Ja tiiän sen, että vaikka se tuliski uuestaan, niin pystyn taisteleen sitä vastaan koska oon sen jo kerran voittanu. Masennus kulkee takaraivossa koko loppuelämän mukana vaikka me ei sitä haluttas, mutta siellä se piilee ja odottaa että me murrutaan, mutta ku oppii vahvaksi ja luottaa itteensä, niin se ei saa enää valtaansa. Kaiket tsempit sinne<3
PoistaHei ano, mä en osaa edes kertoa kuinka tämä kolahti: "En saanu ajatuksista selvää tai en saanu vietyä niitä loppuun asti, tavallaan en saanu niitä päätökseen, jonka takia mietin niitä vielä enemmän" Sillä mä en olis ikinä osannut paremmin kuvailla sitä, mitä sä oot kiteyttänyt tohon yhteen lauseeseen!
PoistaTsemppiä Jenni<3 Ja ei tosiaan kannata turvautua masennuslääkkeisiin, ne on ihan täyttä puppua! Been there, done that...
VastaaPoistaÄlä vaan alota lääkkeitä jos pärjäät mitenkään ilman! Niistä voi olla tosi vaikea päästä eroon ja ne voi turruttaa ihmisen pitkäks ajaks.. Eikä oo mitään tieteellistä todistetta siitä etteikö ne myös omalta osaaltaan ylläpidä masennusta aiheuta itsemurhataipumusta jne! Söin lääkkeitä yli kymmenen vuotta, lopulta havahduin tänävuonna siihen että mikään ei tunnu miltään seksi ei maistu jne.. Lopettamisessa meni puolvuotta ja pääsin tosi vähillä vierotusoireilla (huimaus, muistin huononeminen, päänsärky, pahoinvointi), nyt tuntuu kun oisin enemmän elossa kun vuosiin! Oon huomannu vuosien aikana sen että välillä on parempi oikeesti antaa vaan olla ja maata siellä sängyssä jos siltä tuntuu, jos ei ihan oikeesti pysty muuhun niin se väkisin tekeminenkin voi olla pahasta stressata lisää jne.. Mutta varsinkin liikunnasta ja siitä että löytää semmosta mielekästä liikuntaa, saa tosi hyvän avun! Ja ainakin sillon kun hankittiin meidän koirat niin on sen jälkeen varmaan auttanut että on joku josta on pakko pitää huolta vaikkei aina jaksais, ja ennenkaikkea ihan suunnatonta iloa ja rakkauttahan ne tuo päiviin :) Muistat vaan sen että sulla on oikeus tuntea niinkuin tunnet, se on ihan ok että on paska olo ja aina siitä seuraa paremmat ajat!! Niin monet kerrat sitä ite ajatteli että ois parempi kuolla ja ei tässä elämässä oo mitään hyvää... Silti en vois tänäpäivänä olla onnellisempi siitä että se kaikki masennuspaska teki musta sellasen ihmisen kun tänään oon ja nautin elämästä ja siitä kaikesta mitä sillä on vielä tuotavana... Tsemppiä <3
VastaaPoistaMasennusdiagnoosista nyt tasan 2 vuotta yhä pinnalla porskutetaan, joskaan ei niin hyvin kuin haluaisi. Diagnoosin jälkeen masennuslääkeet, jotka lopetin kun tajusin ettei turtana ole hyvä elää. Jossain kohtaa klubbailusta tuli yks pakokeino, mutta ei sekään ole paras vaihtoehto. Ystävien avulla noustiin pinnalle ja yhä ne kannattelee. Tällä hetkellä masennus on saanut seuraksi myös paniikkihäiriö- ja ahdistuneisuusdiagnoosit, mutta se masennuksen tuoma lamauttava voimattomuus on ohi. Ainakin tällä hetkellä.
VastaaPoistaIsosti siis tsemppiä, sillä tiedän miten välinpitämättömältä tai vaihtelevasti pahalta voi tuntua.
Itsellä on ollu vakava masennus, ja mitä itelläni autto oli, alkoholin juonnin lopetus, pahat ihmiset pois elämästä, tekee asioita mitkä piristää. Mut suurin apu oli alkoholin lopetus. Masennuksesta ei voi parantuu jos juo. Alkoholi ruokkii sitä niin paljon. Ja täst ei pitäny tulla mikään anti alko mainos, mut itelläni paras apu oli alkoholin lopetus täysin.
VastaaPoistaVoi sua :( ei ollu kaukana, että olisin alkanut itkemään ku luin tämän postauksen...oon ollut jo niin pitkään sun lukijana, että tuntuu et tuntisin sut! Sä oot kokenut kovia ja aina selvinnyt niistä<3 sä oot VAHVA! Muista, että sä et oo yksin<3 tsemppiä sulle <3
VastaaPoistaJa älä tee mitään pahaa itsellesi..<3
Hyvä, että oot saanut diagnoosin niin helpottaa vähän kun tietää mistä paha olo johtuu. Mulla itelläni on psykoottinen masennus/vaikea masennus ja tällä hetkellä menossa toistuvan masennuksen vakava jakso. Mulla siis ei ole psykoosia vaan masennuksen oireet on välillä rinnastettavissa psykoosin oireisiin. Sairastuin ylä-asteella ja nyt oon 20v.
VastaaPoistaJust tällä hetkellä oon osastolla hoidossa. Meni monta vuotta, että pystyin olemaan kotona ja käymään koulua mutta tämän vuoden alussa tuli totaalinen romahdus. Keväällä oli eka osastojakso, kesällä päiväosastojakso ja nyt taas suljetulla osastolla. En koe saavani koko vuorokautiselta osastolta juurikaan muuta apua kuin sen että pysyn hengissä. Sieltä oon saanut hirveän tsempin paranemiseen ja kotona pärjäämiseen. Mutta päiväosastosta mulla on hyvät kokemukset. Olenkin pääsemässä sinne tämän kuun lopulla uudestaan!
Lääkkeitä oon syönyt sieltä yläasteelta asti ja kokeiltu on vaikka ja mitä. En oikein osaa sanoa, onko niistä ollut apua.. Olin alussa todella lääkevastainen mutta lopulta suostuin niihin. Ootan vaan sitä päivää kun voin olla ilman lääkkeitä!
Mietin, että oisko sulla mahollista alottaa terapia? Siitä vois olla jotain apua! Oon käynyt terapiassa kanssa sieltä yläasteelta asti ja se on ollut hyvä!
Tsemppiä sulle ja kyllä asiat järjestyy! :)
Etsi uusia ystäviä... Viihdekäyttjät tai mikskä haluukaan ittensä luokitella ei välttämättä oo paras seura masentuneelle :(( voimia jenni <3
VastaaPoistaAika. Aika auttaa. Anna itelles niin paljon aikaa kun tarviit. Ymmärrän että koulun haluais vaan alta pois, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa että se on oikeesti joskus parempi vaan ottaa aikaa itelleen parantua. Koulua voi aina jatkaa myöhemmin sitten terveenä. Masennus on niin itsekäs, se koittaa syödä sut elävältä, mut sä oot tunnetusti niin vahva tyttö et sä selviit varmasti. Toistan itseäni kun sanon että anna sille aikaa. Masentuneena helposti unohtaa kaikki asiat mistä ennen tykkäs ja kannustaisin sua muistelemaan semmosia pieniä asioita mitkä tekee sut onnelliseks ja alkaa taas tehdä niitä. Sulla näyttää myös olevan ihan mahtavat lukijat, kun luen usein kommenttiboksista niiden tsemppauksia. Oot oikeesti tosi onnekas sen suhteen. Anna ihmisten auttaa. Ne oikeesti välittää susta.
VastaaPoistaOlin enemmän tai vähemmän masentunut ainakin ikävuosina 14-18.
VastaaPoista15 vuotiaana oli tosi rankkaa, viiltelin ja kehitin itselleni jonkun syömishäiriön tapaisenkin. Kävin koulupsykologilla juttelemassa ja jouduin sitten nuorten psykiatriselle poliklinikallekin hätäisenä tapauksena.
15-17 vuotiaana voin vaihtelevaksi, välillä oli pahempia kausia, välillä parempia.
18 vuotiaana tapahtui suuri ja ikävä elämänmuutos jonka seurauksena psyyke romahti kunnolla. Kävin koulupsykologilla jälleen, joka koki ettei osaa auttaa minua enempää. Pisti eteenpäin kunnalliselle psykiatriseen apuun. Eivät meinanneet ensin ottaa, mutta ihana koulupsykologini taisteli minut sinne.
Diagnoosina keskivaikea masennus sekä ahdistuneisuushäiriö. Sepram-SSRI-lääkettä vuosi ja terapiaa. Aukesi monet luko siellä, tajusin paljon asioita etenkin menneisyydestä, jotka ovat esimerkiksi vaikuttaneet sairastumiseeni. Olen nuorempana ollut esimerkiski todella, todella sairaalloisen kriittinen ulkonäköni suhteen ja tajusin terapiassa sen, että olen kasvanut perheessä jossa äiti aina on verrannut myös meidän lasten kuullen itseään muihin "olispa tollaset rinnat, näyttäispä tolta, olispa noin kaunis.....". Sen jälkeen olen saanut alettua rakentamaan parempaa minäkuvaa.
Nyt olen 23 ja voinut viimeiset 2-4v paremmin kuin koskaan psyykisesti, siltikin edelleen tulee niitä paskakausia ja ahdistuneisuushäiriö on mukana jossain määrin edelleen, olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa ja "reagoimaan" kohtauksiin ajoissa jotenkuten.
Mielialalääkkeet on aika kakspiippunen juttu, en enää haluaisi koskaan aloittaa niitä, mutta olen tyytyväinen että söin minulle määrätyn ajan niitä, kun pelkkä puhuminen ei enää auttanut, jotain oli kokeiltava. Joillain auttaa pelkkä puhuminen, joillain ei. Itse koin lääkkeet + terapian parhaaksi hoitomuodoksi itselleni.
Tsemppiä sulle Jenni. :-) Kyllä se siitä, kokemuksen syvällä rinta-äänellä.
Niin ja tosiaan toi alkoholi pitää jättää pois jos oikeasti haluaa parantua. Esim. alkoholi kumoaa SSRI-lääkkeiden vaikutusta. Itseäkin ahdisti aina eniten kun oli juonut usein.
VastaaPoistaNykyään juon todella harvoin niin pysyy ahdistukset ja masennuksetkin kurissa.
Minulle tarjottiin aikoinaan lääkkeitä; otin yhden ja tajusin, että tässä koko homassa ei ole mitään järkeä; koko juttu oman pään sisällä. Päätin että käännän elämän ympäri ja niin kävi :) mutta sitä piti sanoa että IHANAA kun silti jaksat välillä tänne kirjottaa ja kertoa meille lukijoille kuulumisia, monet olemme aidosti kiinnostuneita <3 )
VastaaPoistahienoa että joku muukin pystyy puhumaan huoletta masennuksestaan.
VastaaPoistaItse olen sairastanut masennusta jo monta vuotta, ja sairastan yhä. Mulle on myös diagnosoitu epätyypillinen skitsofrenia.
Syön masennukseen ja skitsofreniaan lääkkeitä ja olen ollut osastoilla. Tällä hetkellä olen kuntoutumisyksikössä.
Itselle lääkkeet auttaa mutta olis silti hyvä että pärjäisi ilman niitä. Jos susta tuntuu että pärjäät ilman lääkkeitä ja osastohoitoa, kerro ihmeessä tämä hoitajallesi.
Tsemppiä kauheesti ! :)
Kirjoitan myös 2 blogia. Toisessa kerron tarkemmin masennuksesta ja skitsofreniasta, toisen yritän pitää positiivisena :) jos haluut lukea, jätä kommentti tai laita s-postia :)
http://ida-emilias.blogspot.fi/
Tsemmppiä ja jaksamisia sulle!< Olet upea :)
VastaaPoistaAivan uskomattoman upea ja kaunis kuva tuo missä hymyilet! Tsemppiä sinulle, minulla ei ole kokemusta masennuksesta, enkä osaa auttaa, mutta toivon että asiasi järjestyvät. :) Nauti elämän pienistä asioista, ne piristävät, kunhan ne vain hoksaa.
VastaaPoistaMulla ei ole kokemusta masennuksesta, mutta haluan silti sanoa, että pidä kiinni siitä lujasta tahdostasi :) vahvimpia ihmisiä koetellaan aina elämässä eniten :( Kyllä sä pystyt siihen! :)
VastaaPoistaxoxosarita.blogspot.com
Tutkimustulosten perusteella parhaat ja pitkäkestoisimmat tulokset saadaan toimivalla terapiayhteistyöllä sekä oikeanlaisella lääkityksellä. Ellei kyseessä ole kliininen masennustila ei masennuslääkkeillä ole juurikaan vaikutusta, aiheuttavat vain sivuvaikutuksia ja vieroitusoireita. Suosittelen lämpimästi psykoterapiaa. Olen 27, ensimmäisen masennusdiagnoosini olen saanut vuonna 2007. Aluksi söin vain lääkkeitä, sittemin kävin erilaisissa lyhytterapioissa ja yhden osastojakson jälkeen minulle myönnettiin vihdoinkin Kelan tukea yksilöterapiaan. Kävin terapiassa Kela-kustanteisesti 3 vuotta ja omakustanteisesti vielä puoli vuotta lisää. En olisi tässä nyt ellen olisi löytänyt ammattitaitoista psykoterapeuttiani jonka kanssa yhteistyö sujui erittäin hyvin. Koska minulla on ollut kolme vakavaa masennusjaksoa sekä kovia mielialanvaihteluita on ollut vähän pakko syödä lääkkeitä. Mutta niiden oikeiden lääkkeiden löytämiseen meni parisen vuotta eikä ollut mukavaa. Keskushermoston kanssa ei kannata leikkiä ja juuri siihenhän ne masennus- ja mielialalääkkeet vaikuttavat. Kaikkea hyvää sinulle, Jenni ja toivottavasti olotila kohenee! Usein jo se, että pahalle ololle saa nimen ja diagnoosin helpottaa.
VastaaPoista-Laura
Ikävää kuulla, Jenni.
VastaaPoistaItselläni ei ole ikinä ollut vakavaa masennusta (kerran lievä masennus), joten en ehkä ole paras ihminen neuvoja antamaan. Minkä kuitenkin itse koin siinä tilanteessa tärkeäksi, oli asiasta puhuminen läheiselle ihmiselle. Se ei ole ratkaisu asiaan, mutta se toivottasti helpottaa oloa edes hieman. Toivottavasti sulla on joku läheinen jolle puhut tästä. Myös urheilun alottaminen voi tosiaan auttaa.
Olit todella rohkea kirjoittaessasi tästä asiasta blogiin, sillä useimmat masentuneet eivät masennuksestaan puhu julkisesti. Tämän myötä kaikki blogisi lukijat ymmärtävät millaisten asioiden kanssa painit, joten älä ota blogista tässä elämäntilanteessa mitään stressiä. Nyt sun on keskitettävä kaikki voimavarasi itseesi, eikä blogin lukijoiden miellyttämiseen. Toivon ettet tee postauksia vain "postaamisen pakosta". Tietenkin jos koet blogiin kirjoittamisen helpottavan oloasi, niin siinä tapauksessa ilman muuta.
Paljon voimia sulle Jenni. Sä selviät ihan varmasti, vaikkei nyt siltä tuntuiskaan. Päivä kerrallaan eteenpäin, se riittää.
Mäkin voisin antaa tähän oman neuvoni, vaikka mulla ei masennusta olekkaan ikinä diagnosoitu. Mutta itsellä oli alakuloisuutta/voimattomuutta jonkin aikaa, välillä vieläkin. Mutta mulla ainakin auttoi paljon saliharrastuksen/säännöllisen liikunnan aloitus :) aloitus voi tuntua vaikealta mutta kun vauhtiin pääsee niin liikunnasta saa todella paljon hyvää oloa ja se piristää. Parasta on se olo raskaan salitreenin jälkeen ja oman kehityksen huomaaminen :) hyvää oloa lisää monipuolisesti ja terveellisesti syöminen. Kannattaa tosiaan välttää alkoholia, mulle ainakin se on silloin tällöin ok mutta usein käytettynä se vain lisää ahdistusta :( mutta todella paljon tsemppiä sulle! ♡ Toivottavasti jaksat päivitellä blogia aina välillä ja kertoa kuulumisia kaikesta huolimatta :)
VastaaPoistaMinulla todettiin masennus 2 vuotta sitten syksyllä, olin silloin todella pohjalla. En ollut hakeutunut tarpeeksi ajoissa hoitoon. Yritin itsemurhaa, mutta onnekseni en onnistunut siinä. Minulle määrättiin masennuslääkkeet ja kerran kaksi käyntiä viikossa psykiatrilla. Itse olin kokoajan sitä mieltä, että lääkkeet ja psykiatrilla käynti on ihan turhaa eikä auta. Minun oli kauan aikaa todella vaikea myöntää itselleni että olen masentunut. Monet ihmiset sanoivat minulle että masennus on vain huomion hakua. Lääkkeitä käytin vuoden verran säännöllisesti ja psykiatrille pakotin itseni menemään. Ajan kanssa huomasin, kun lähdin psykiatrilta pois asiat eivät enään Ahdistanut samalla tavalla. Pikkuhiljaa voimia alkoi löytyä ja aloitin kuntosalilla käymisen Ja alkoholin jätin myös hetkellisesti pois kokonaan. Pikkuhiljaa lääkeannosta pienennettiin ja psykiatri käyntejä vähennettiin hoidon aikana tietenkin oli muutamia romahduksen ja voimat katosivat. Eli luulen, että minun kohdallani psykiatri käynnit auttoivat minua eniten jaksamaan eteenpäin vaikka oudolta se edelleenkin kuulostaa kun vaa puhuu jollekin ni auttaa. Nytten siis kaksi vuotta kulunut ja en käytä enään lääkkeitä enkä käy psykiatrilla ja voin ihan hyvin:) tietenkin välil ahdistaa ja masentaa mutta yritän vaan tehdä asioita joista pidän enkä jäädä sängyn pohjalle :)! Voimia sulle Jenni tiedän että löydät jonkin tavan miten tervehtyä!! <3
VastaaPoistaPietun kirjoittama Pyörremyrsky pääni sisällä-blogi vois olla mielenkiintoinen sun tilanteessa :) vanhemmat postaukset kertoo siis hänen masennuksesta ja nyt tähän päivään mennessä hän on lähes "selvinnyt" siitä, varmasti saisit hyviä vinkkejä siitä, on tehnyt myös videoita masennus-aiheesta!
VastaaPoistaMulla on ollut pieni masennuskausi ja mulla autto siihen puhuminen (selitin mikä mua ahdistaa) luotettaville ja rakkaille ihmisille. Sit yrittää vaan ajatella kaiken positiivisesti vaikka se vaikelta tuntuukin.. Muista että oot tärkeä ja rakas monillemonille ihmisille! :) Tsemppiä!
VastaaPoistaMulla todettiin masennus neljä vuotta sitten. Menin lääkärin juttusille alunperin ihan muista syistä, päätyen vähän yllättäen psykiatrin tuolille kertomaan elämästäni. Näin jälkeenpäin se ei tosin ollut kovin yllättävää. Tottakai kaksi alkoholistivanhempaa ja koulukiusaaminen jättää jälkensä ihan keneen tahansa. Olin itse ihan sokea kaikelle sille pahalle ololle. Koin olevani jatkuvasti väsynyt, surullinen, ahdistunut... Eläväni harmaassa sumussa päivästä toiseen. Mutta enhän mä ymmärtänyt, että sille on olemassa joku oikea syy.
VastaaPoistaAlkuun kielsin jyrkästi olevani masentunut ja vakuutin, että kyllä mulla menee ihan hyvin. Aika pian kuitenkin ymmärsin olevani väärässä. Sain loogisia vastauksia siihen, miksi käyttäydyin niinkuin käyttäydyin, miksi ahdistuin tietyissä tilanteissa ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, miksi pelkäsin nukkumista. Jatkuva unettomuus oli se "ihan muu syy", jonka vuoksi lääkärille alunperin menin. Kaikelle oli selitys. Sille pahalle ololle oli selitys. Sillä hetkellä se tuntui siltä, ettei enempää pohjalla voisi enää olla. Tuntui todella pahalta sanoa ääneen olevansa masentunut. Samaan aikaan kuitenkin sen ymmärtäminen oli helpottavaa, koska nyt tiesin miksi olin ollut niin voimaton viimeiset neljä vuotta.
Psykiatrini oli alun alkaen lääkkeitä vastaan, vaikkakin jossain vaiheessa sain todella lieviä masennuslääkkeitä nukahtamisongelmaan. Lopetin niiden käytön neljännen päivän jälkeen. Kyllähän niiden avulla nukutuksi sai, mutta se turtunut olo... Tuntui, että kuljin ihan zombina eteenpäin. Sen jälkeen en enää ikinä ole koskenut mihinkään mielialalääkkeeseen.
Pari viimeistä vuotta ovat menneet todella kivasti ja voin sanoa päässeeni masennuksesta eroon. Sitä, miten siitä pääsin eroon, en osaa kertoa. Olen vain puhunut, puhunut ja puhunut. Tullut ns. sinuiksi niiden asioiden kanssa, jotka masennuksen ovat laukaisseet vuosia sitten. Päätin myös heti alkuun, että mä pääsen tästä kyllä eteenpäin ja tein kaikkeni sen eteen. Ehkä silläkin on ollut vaikutusta.
Tsemppiä ja voimia sulle Jenni ihan mielettömän paljon! Tiedän, että pahimmalla hetkellä se, että joku kertoo sen joskus helpottavan, tuntuu utopistiselta ja ehkä mahdottomalta. Joskus tuntuu todella, todella pahalta, eikä se haittaa. Sitten nukutaan monta päivää putkeen. Jossain vaiheessa on kuitenkin jaksettava ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää taas. Muista puhua siitä pahasta olosta ja olla ennen kaikkea rehellinen itsellesi. Jos sulla on paha olla, älä vakuuta itsellesi jaksavasi ihan hyvin, kuten minä tein. Halauksia!
Voimia <3 Lääkkeistä on ainakin hetkellistä apua, mutta en suosittele niitä otettavaksi jos pärjäät ilmankin. Oon itse käyttänyt masennuslääkkeitä useamman vuoden ja halunnut lopettaa muutaman kuukauden, mutta se tuntuu ihan mahdottomalta. Jos oon edes pari päivää ilman, mulla tulee aivan kamalat vieroitusoireet, oksettaa ja pelkästään fyysisesti tulee niin kamala zombie-olo, saatika sit mikä olo henkisesti tulee. Ymmärrän myös enemmän kuin hyvin ton ettei ole halua liikkua mihinkään. Mun poikaystäväni just kysyi miksen oo käynyt ulkona torstaista saakka enkä oikeasti edes oo itse tajunnut. Ahdistaa ja oma koti tuntuu ainoalta paikalta jossa uskaltaa olla
VastaaPoistaMulla myös todettu masennus ja nyt parin vuoden ajan oon enemmän ja vähemmän käynyt psykologilla juttelemassa. Mitään lääkkeitä en ole ikinä käyttänyt. Itelläni masennus alko helpottamaan sillä, että päätin vaan että nyt riittää tällänen elämä. Saattaa kuulostaa töykeeltä, mutta uskon, että joidenkin kohdalla toimis vaan päätös paremmasta olosta ja elämästä.
VastaaPoistaHurjasti tsemppiä sulle Jenni! Kyllä se siitä vielä paremmaks muuttuu :)
Ja lisään vielä et kuten joku tossa mainitsi, niin alkoholin (ainakin hetkellinen) lopettaminen oikeasti auttaa. Mun pahimpina masennuskausina alkoholilla oli tosi huono vaikutus mun mielenterveyteen. Kaikki paskat tunteet moninkertaistuu kännissä ja kaikki tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle
VastaaPoistaItselläni todettiin masennus noin vuosi sitten. Kuulostaa niin tutulta tuo että ei jaksa nousta sängystä ylös, eikä mikään kiinnosta. Kämppäkin oli aivan hirveässä kunnossa enkä saanut syödyksi, suurin syy siihen ihan vain se ettei jaksanut lähteä kauppaan. Täytyy sanoa että mun kohdalla lääkkeet kyllä auttoi hyvin alkuun! Sain myös sairaslomaa ja lähdin latailemaan akkuja vanhempieni luokse, teki kyllä hyvää. Tsemppiä hirveästi sulle, vaikutat aivan ihanalta ihmiseltä :) Olis kiva tuntea sut! Muista tehdä asioita mistä nautit äläkä vaadi liikaa itseltäsi <3
VastaaPoistaMusta tuntuu, että sun blogi on niitä harvoja aitoja blogeja. Kun muut kertovat vain kivoja juttuja positiiviseen sävyyn, vaikka todellisuus olisi ihan muuta.
VastaaPoistaLiikuntaa ehdottomasti ja yritä jaksaa tehdä edes jotain (kodin ulkopuolella) joka päivä :) Juttuja, mistä tulee kiva olo. Ihmisiä, joiden tapaamisesta jää kiva fiilis.
Vakavaan masennukseen hyvin pieni lääkeannos voi olla hyvä ponnahduslauta (esim. 50mg/vrk). Suurempaa annosta en suosittele ja tuotakin annosta max. 6kk. Itse lopetin masennuslääkkeet (järkyttävän suuri annos) ilman lääkärien lupaa, uhkasivat lopettaa hoitosopimukseni jos lopettaisin, mutta vasta lääkkeistä vieroituttuani alkoi näkymään oikeeta valoa oikeessa elämässä.
VastaaPoistaTsemppiä tosi paljon! Mulla todettiin masennus eka kerran jo 6.luokalla ja siitä asti asian kanssa olen kamppaillut. Jossain vaiheessa se todettiin tosi vaikeaksi ja rinnalle tuli anoreksia. Mutta vielä mä oon täällä ja vieläpä hyvässä hapessa. Välillä tuli tosi pahoja romahduksia ja pitkiä sairaslomia mut mua autto eteenpäin sillon vaan se, et kun ties että on itsellä annettavaa monelle ja tietää et on rahkeita mihi vaan. Mulla tietty autto eniten se, et löysin mun miehen. Ja niin, tosiaan 6.luokalta asti oon käyny terapiassa yms ja nyt vuosi sitten löyty maailman ihanin psykologi joka on niinku ystävä! :) tulipa tästä nyt pitkä mut jooo, pointtina vaan se, et kannattaa yrittää vaan aatella positiivisesti vaik se voi olla niin HITON vaikeeta. :/
VastaaPoistaItsellä masennuksen todettua minut ohjattiin psykologin keskustelu tuokioille josta lääkärin puheille. Sain lääkettä nukahtamiseen ja mielialan kohotukseen, ja ainakin nukahtamiseen tarkoitettu auttoi tosi paljon! Lopetin toisessa paikassa käynnin ja valehtelin että kaikki oli hyvin koska en saanut paikasta mitään apua ja kävin siellä vain paosti, ja lopetin lääkkeet. Mutta vuosi siitä masennus uusiutui ja hain heti apua ja koulun terkkarilta ja pääsin psykiatrille/sairaanhoitajalle ja käyn paikassa nykyäänkin ja se on parasta! Auttaa tosi paljon ja minulle on määrätty taas lääkkeitä jotka nukuttaa mutta en niitä pahemmin ole tarvinnut. Annan sulle vinkkinä että etsi mieluisesi paikka missä voit puhua kaikesta ja ehdottomasti alkoholi pois (minulle määrätty) helpottaa heti! :-) tsemppiä!♡
VastaaPoistaOot jotenki niin sellanen ihminen, jota tahtos vaan halata pitkään ja sanoa että "kyllä kaikki vielä järjestyy"! Tsemppiä paljon ja toivotaan että paranisit pian <3
VastaaPoistaVoi Jenni, kuten yllä joku tais sanoo "been there, done that". Mulla on ollu diagnoosina keskivaikee masennus ja paniikkihäiriö, joka nyt sit muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen on uusiutunu. Ikinä en oo syöny lääkkeitä, koska mä en ite niihin usko. Musta parasta on ollu käydä juttelemassa jollekkin, et sä et jää hautomaan asioita yksin mielessä. Ite yleensä joko vaivun täysin epätoivoon, tai yritän sysätä kaiken pois mielestä, jollon se sit iskee tajuntaan kahta kovempaa. Asioiden käsittely ammattilaisen kanssa on tosi hyvä, koska sä saat ulkopuolisen näkemyksen asiaan. Oon itekki nyt viimeaikoina vaan itkeny yöt sängyssä ja oon ollu ihan loppu. Päässä ei oo pyöriny mitään muuta kun että pitäskö nyt vaan luovuttaa ja vetästä isot kasat kipulääkkeitä alas kerralla. Mutta vielä tähänkään päivään mennessä en oo luovuttanu, joten kyllä se vaan melkein omasta tahdosta lähtee! Yritä saada arkeen mahollisimman tasaset rytmit uni/ruoka/koulu/liikunta, ulkoilu tms, ne auttaa jo tosi paljon kokonais hyvinvointiin. Ja muistat vaan että oot ihan helvetin upea ihminen, sä jos kuka oot selvinny niiiin paljosta, tuut aivan varmasti selviimääm myös tästä. Sä et oo yksin, tsemppii ihan älyttömästi. <3
VastaaPoistaMä voisin jakaa sulle mun omat kokemukset masennuksesta.
VastaaPoistaEnsimmäisen kerran jouduin sairaalaan tutkimuksiin, kun olin vasta neljä vuotias pieni tyttö. Sain raivareita ja en suostunut syömään. Mun äiti, joka on opiskellut paljon näitä asioita huomasi ettei mulla ole kaikki kunnossa ja ajatteli heti, että mulla on jotain mielenterveyteen liittyvää ongelmaa.
En kuitenkaan saanut mitään sen kummempaa diagnoosia, koska mun suvussa on aika paljon temperamenttisuutta ja lääkärit, psykologit yms. ajatteli näiden raivareiden jne. johtuvan siitä.
Vuodet kuitenkin meni joten kuten ja aloitin koulun, jossa huomattiin etten pärjää ihan samalla tasolla kuin muut, en pystynyt keskittymään ollenkaan. Vihdoin kolmannella luokalla sain apua ja siirryin neljännelle luokalle pienryhmään ja sain tarkkaavaisuushäiriö - diagnoosin. Olin koko ala-asteen lopun pienryhmässä ja elin tiedolla, että mulla on vain tarkkaavaisuushäiriö.
Siirryin sitten 2006 yläasteella, jossa mun koulunkäynti riistäytyi käsistä, olin porukassa, jossa lintsattiin, poltettiin tupakkaa ja oltiin, no teinejä.. silloin sain myös lähetteen psykiatrian poliklinikalle, jossa sain keskivaikea masennus diagnoosin. Olin ihan sekaisin, enkä tajunnut edes olevani masentunut - kyllähän mulla oli paha olla ja aika usein surullinen olo, mutta mä luulin sen olevan ihan normaalia. Sain myös ensimmäiset masennuslääkkeet.
Yhdeksännellä luokalla siirryin taas pienryhmä -luokalle ja elämä vaan luisui alamäkeä. Sain lähetteen psykiatrian osastolle, jossa vietin reilut 4kk, vaikka todellisuudessa olin, niin itsetuhoinen, ettei mua olisi saanut päästää kotiin sieltä. Aloin osastolla satuttamaan itseäni, viiltelin, purin, kynsin ja hakkasin seiniä, mun oli pakko jotenkin purkaa se paha olo, mitä tunsin kokoajan.
Tässä välissä oli liian vaikeata aikaa, joten mun muistikuvat on tosi hatarat koko loppuvuodelta. Mulla kuitenkin diagnosoitiin vaikea masennus ja taas vaihdettiin lääkkeitä, mitkään ei auttanut.
Siirryin yläasteelta opiskelemaan ja edelleen mun elämä oli tosi sekaisin, yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa ja jouduin taas osastolle. Pääsin pois sielt parin viikon päästä, koska huijasin mulla olevan kaikki hyvin, todellisuudessa halusin vaan kuolla.
Tämän jälkeen mun muistikuvat loppuu taas..
Mulla oli epäilys, ettei diagnoosi ollut oikea, olin lukenut lehdestä, kuinka jollain henkilöllä oli sairaus nimeltään kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tunsin kaikki "oireet" myös itselläni.
Tuohon aikaan valvoin kaikki yöt, siivosin hulluna ja itkin kuinka mua väsytti, mutta en voinut lopettaa. Mulla oli jatkuvasti "onnellisia" vaiheita, jolloin tunsin oloni liian onnelliseksi, jopa vaarallisen onnelliseksi. Mulla hakkasi sydän tuhatta ja sataa ja meinasin oikeasti saada sydänkohtauksia, kävelin tien yli katsomatta tuleeko autoja, koska eihän mulle voinut sattua mitään. Jos olisin saanut idean hypätä kerrostalon katolta alas, olisin sen tehnyt, koska en uskonut mulle voivan sattua mitään, luulin melkein mun osaavan lentää :-D
Mua ei kuitenkaan uskottu, kukaan ei uskonut mulla olevan sellaista, koska "oot liian nuori" "sulla ei suvussa ole ollut sitä".
Mutta kuinka kävikään, sain keväällä 2011 diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olin niiin helpottanut!
Tajusin, etten ole ihan epänormaali, koska monet muut painivat samanlaisten oireiden kanssa päivittäin. Nykyään opiskelen, sekä käyn töissä muutamia kertoja viikossa, lääkkeitä syön sekä yritän jaksaa päivästä toiseen. Edelleen on iltoja jolloin itken ja toivon, etten heräisi aamulla ja aamuja jolloin mietin miksi mun piti herätä taas ja syitä miksi nousen ylös sängystä. Jokaikinen päivä on taistelu ja elän päivä kerrallaan. Usein mietin miksi minä, miksi mun ystävät saavat elää normaalia elämää, mutta mun on pitänyt kärsiä koko lapsuus ja nuoruus ja koko loppuelämä.
Jatkuu..
Jatkuu..
VastaaPoistaPointti tässä pitkässä kommentissa oli se, että kannattaa vain hyväksyä se mikä sulla on ja oppia elämään sen kanssa. Mikään ei ole kauheampaa kuin kärsiä turhaan monta vuotta miettien miksimiksimiksi. Miettii vain, että näin nyt kävi ja tässä ollaan.
En suosittele aloittamaan lääkkeitä. Mä en käyttäisi, ellei mun olisi pakko, jos lopetan joudun pakkohoitoon. Älä siis oikeasti aloita, ellei oikeasti ole pakko!
Ota kuitenkin kaikki mahdollinen apu vastaan, en suosittele osastoa, mutta psykologilla jutteleminen auttaa tosi paljon, ainakin mua!
Tsemppiä hirmuisesti ja koita jaksaa! Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin kaikki järjestyy ja sunkin elämässä paistaa aurinko vielä! :)<3
<3
VastaaPoistaÄlä mieti mitä tekstiä sun blogissa on. Tää blogi on niin ihanan aito, että parempaa on vaikea etsiä. On niin ihanaa, kun et teeskentele ja esitä mitään muuta kuin olet.
VastaaPoistaJa jos sulla vaan tahtoa ja sisua riittää muihin hoitomuotoihin kuin lääkkeisiin, niin ehdottomasti jätät lääkkeet takaa-alalle. Niitä käytetään niin paljon nykyisin - ja niin turhaan.
Paljon voimia ja tsemppiä sulle! Voi että kun voisin jotenkin olla avuksi <3
Itselläni ei ole todettua masennusta , mutta viime puoltoista vuotta on ollut aika ailahtelevaa aikaa , juominen on lisääntynyt reilusti ja humalahakuinen juominen eritoten , myönnän että yritän turruttaa pahaa oloani alkoholilla mikä ei auta kuin hetkellisesti , ystäväni ovat olleet huolissaan ja huomanneet pahan oloni selvästi . Joillekkin ystävilleni voin puhua onneksi vaikka mistä asioista , tuki on ollut pelastus monesti . Tsemppiä Jenni <3 , tiedän että oot vahva ja pärjäät elämässä , etkä oo onneks tässä asiassa yksin !
VastaaPoistaTsemppiä sulle !! Pelottavaa kyllä olen itse aivan melkeimpä samassa tilanteessa.. Tasan puolitoista viikkoa sitten mun lääkäri tarjosi minulle masennus lääkkeitä, ja en niitä ottanut (jostain syystä en niihin usko..)! Vaikka olen ongelmieni kanssa tapellut nyt reilun vuoden verran välillä tuntuu että parempaan päin menossa ja toisina päivinä taas tuntuu että elämä kaatuu päälle, itseinho,luottamus petetään ja kaikki koittaa painaa sut lyttyyn. know the feeling :/
VastaaPoistaMulla urheilu on se mikä on auttanut jaksamaan vaikka se onkin osasyy mun ongelmiin. Siltikin suosittelisin ainakin kokeilemaan jotain urheilua, esim. body combat siinä saa hakata ja potkia niin paljon kuin kroppa kestää ja tunni jälkeen voitkin tuntea olos vapaaksi, voittaneeksi ja siinä on se hetki mikä saa ainakin mut jaksamaan ja uskomaan että voin parantua! Pystyn vielä tunteen sen fiiliksen,sen että kyllä musta onkin johonkin, kyllä mä pystyn kun vaan päätän.
Käyn myös terapeutilla..aluksi häpeilin asiaa mutta ei se asia sillä hoidu että lakaistaa kaikki shitti nurkkaan ja rukoillaan parasta. Jos haluaa muutosta täytyy tehdä muutosta! Mua helpottaa aivan hullunaa kun saan mennä ja puhua tunnin tai puolitoista siitä miltä musta tuntuu, mä voin itkeä,nauraa ja itkeä lisää eikä kukaan tuomitse mua siellä. Joten jos sulla on mahdollisuus päästä hyvälle (nimin. kiersin 3 aivan kamalaa terapeuttia ennen kuin löysin" omani) kuuntelijalle niin sekin helpottaa, ainakaan sun ei tarvitse pitää kaikkea paskaa itselläsi ja toiselta saat ehkä uutta näkökulmaa asiaan joka taas avaa mieltä.
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä ketä tiedän ,ainakin näiden blogien ja vlogien kautta saanut sellaisen kuvan ! Että kyllä sinut saadaan selviimään tästä , aivan varmasti, ilman ahdistusta,itkua ja naurua se ei tuu onnistumaan mutta lopulta onnistut ! Oon aivan varma siitä! Voimia ja voima haleja sinne sulle ♥
Ensiksi Jenni hirveän paljon voimia sulle! Masennus on rankka tauti, sairastaville ja hänen läheisilleen. Mutta yli siitä pääsee puhumalla, huomaamalla kauniit asiat ympärillä. Masennuslääkkeitä en voi suositella kenellekään. Terapia ja puhuminen parasta lääkettä. Kyseessä kuitenkin mielenterveys. Sitä ei pelkästään lääkkeillä saa pysyvästi kuntoon.
VastaaPoistaPikkuhiljaa sieltä noustaan, muista se. Päihteilyt kannattaa joksikin aikaa jättää, ja yrittää saada itselleen järkevä rytmi ja arki rullaamaan.
Ja toiseksi, aivan ihania kuvia susta Jenni! Näytät kauniilta ja onnelliselta. Olet hurjan vahva ihminen, ja käynyt läpi paljon. Muista se ja anna itsellesi armoa. Välillä saa sulkea muun maailman ympäriltä.
Toivon sulle kaikkea hyvää ♥ lämpimällä sydämellä.
Ihana Jenni. <3 Musta on just kiva että kirjottelee vähän muutakin kun niitä yltiöpositiivisen pirteitä postauksia (mitä siis monet bloggaajat aina postaavat) koska elämä ei tosiaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista. Itsekkin kärsin masennuksesta tällä hetkellä. Perseestä. Mullekkin koitetaan noita lääkkeitä tarjota kokoajan, mut mä en halua. Liikunnasta on mullekkin ollut hyötyä. Pitää koittaa vaan ajatella että kyllä tää tästä...
VastaaPoistaVoin sano, että jos en olisi aloittanut koskaan syömään masennuslääkkeitä, en olisi tässä kirjottamassa tätä kommenttia! Lääkkeet ja terapia on pelastanu mut vaikeina aikoina. Ja koska nyt mulla on kaikki hyvin en joudu enään syömään lääkkeitä!
VastaaPoistaminä myös sanoisin että lääkkeet pelastivat minut! moni täällä sanoo, että ei kannata aloittaa lääkitystä ja että ei siitä ole kuin harmia. mutta JOILLAKIN ihmisillä se oikeasti auttaa, ainakin pahimman yli :-) ja mun mielestä viimeistään niissä tilanteissa, kun susta tuntuu ettei mikään auta ja että tämä taisi olla tässä, on tietysti kokeiltava kaikkia vaihtoehtoja jotka voisivat auttaa.
Poistat. lääkemyönteinen, 3,5 vuotta syönyt lääkkeitä ja nyt lopettamassa. itse en huomannut mitään muuta kuin positiivista vaikutusta
Masennuslääkkeitä kannattaa käyttää sen vaikeimman jakson yli ja oikea lääkitys yhdessä terapian kanssa auttaa :) Itsekin söin lääkkeitä 1,5v jokunen vuosi takaperin ja se kuuri viimein selätti 7 vuoden masennuksen, vaikka olin käynyt vuosia pelkällä psykologilla (pelkäsin liikaa lääkkeitä ja niihin koukkuun jäämistä, niin en aikaisemmin halunnut aloittaa). Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, ettei muu auta. Kannattaa kuunnella lääkäreitäkin mitä ne sanoo ja tärkein juttu: vaihda psykologia heti jos tuntuu ettei nykyisen kaa natsaa!
VastaaPoistaParanemisia :)
Jos edellinen kommentti tuli vahingossa mun omalla nimellä älä julkase! :D
VastaaPoistaIkävä kuulla tällästä :( Voimia sulle <3
VastaaPoistaSen verran voisin sua neuvoa, että on olemassa tietysti erilaisia masennuslääkkeitä, ja ite aikoinaan sain ne kaikista "lievimmät". Ne lisää elimistössä sitä luontaisen serotoniilin (en tiiä kirjotinko oikein :D) vaikutusta, ja oikeesti kohottaa mielialaa!
Itekin olin tosi jyrkästi lääkkeitä vastaan, mutta onneks lääkäri sano mulle, että ota näitä nyt alkuun. Ne avarsi mieltä ihan kamalasti, ja niiden avulla tajusin kuinka surkeena olin oikeesti ollut.
Lisäks kannattaa tehä paljon sellasta mistä tykkää: kävele kaupungilla, kattele vaatteita, selaile kuvia netistä, LIIKUNTA auttaa aina...Yritä edes jaksaa, vaikka kauheelta tuntuiskin nousta sängystä.
kyllä se ajan myötä helpottaa, usko mua <3
Voisin kommentoida ja antaa hiukan ammatillisemman näkökulman, vaikka oletkim varmasti keskustellut asioista lääkärin kanssa.
VastaaPoistaMasennuslääkkeet poistavat masennukselta ns. terän. Lääkkeet eivät itsessään aiheita itsemurha-ajatuksia, vaan kun ihmisen toimintakyky kasvaa kykenee hän ehkä toteuttamaan itsetuhoisia ajatuksiaan. Siksi lääkkeet kannattaakin aloittaa valvotusti, ehkä jopa osastolla.
Lääkkeet myös mahdollistavat sen, että pystyy osallistumaan terapiaan ja tapaamaan omaa hoitajaa mikäli oma jaksaminen ei riitä. En tilannettasi takemmin tiedä ja aina ensiksi kannattaa kokeilla paranemista niille itselleen sopivilla keinoilla. Lääkkeitä ei kuitenkaan tarvitse pitää minään mörkönä, ne kun voivat kuitenkin parantaa elämänlaatua huomattavasti.
Voimia ja jaksamista!
Liikunta auttaa todella paljon, jos siihen pystyy. Ite kärsin yhdestä toisesta mielenterveysongelmasta johon liittyy todella lamaannuttava masennus. Kun masentaa, mun on edes turha kuvitella pystyväni mihinkään... on hyvä jos sä pystyt edes jotenkin asioihin, kannattaa pitää niistä kiinni. Kannattaa myös levätä, mutta mä tein sen virheen, että lopetin kaikki koulut ja työt. Sen jälkeen mä en ole päässyt enää takaisin normaaliin elämään ja kaikki on mennyt hankalammaksi. Eli koita sinnitellä ja käy vaikka sitä koulua vähän kevyemmin hetken aikaa!
VastaaPoistaSe on hyvä, että sulle tarjottiin osastoa vaikka et halua edes sinne. Niitä paikkoja ei oikeesti anneta melkein millään, ei ainakaan mun paikkakunnalla. Vaikka olisit tekemässä itsemurhaa, sua hädintuskin otetaan täällä osastolle... samaa oon kuullut myös monilta muilta paikkakunnilta.
Mutta niin, koita levätä ja pitää samalla kuitenkin ote tavallisesta elämästä edes vähän! Ei kannata luovuttaa, koska kyllä tästä selviää sitkeydellä :)
Aivan upeeta Jenni! Pakko sanoo, että itekkin oon samaa mieltä ettei ne lääkepurkit sitä masennusta vie pois vaan kohentaa sun mielialaa kemiallisesti.. Masennus on kuitenkin lähtöisin muusta! Paljon paljon voimia <3 sä pystyt siihen!
VastaaPoistaEi sua osastolla suljeta mihinkään yhteen huoneeseen. Itse vietin n. 2kk pari vuotta sitten osastolla just masennuksen takia. Sain käydä ulkona ihan vapaasti, ja joka päivä oli keskusteluja kaksin omahoitajan kanssa ja erilaisia ryhmäterapioita. Mulla oli samalla lääkitys, mutta en koskaan tuntenu että ne olis auttanu ollenkaan, vaan just ne päivittäiset keskustelut ja osaston jälkeen viikottainen terapia.
VastaaPoistaEn nyt sano että sun kohdalla osasto ja terapia on se paras vaihtoehto, mutta mielummin ne kuin mömmöjen syönti. Lääkketkin lopetin n. vuosi sitten kokonaan ja se oli ihan helvettiä, mutta parissa kuukaudessa pääsin niistä lopullisesti eroon ja pian sen jälkeen sain lopettaa terapiankin. En usko että masennuksesta voi koskaan parantua täysin, mutta paljon parempaan suuntaan ainakin on mahdollista mennä ja just toi asioiden purkaminen "puolueettomalle" ihmiselle on mun mielestä parasta hoitoa.
Paljon voimia sulle ja me lukijat varmasti tuetaan sua, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina <3
Terapia ja lääkkeet auttaa yhdessä. Lääkkeet ei turruta sua, ne auttaa sua käsittelemään vaikeita asioita terapiassa. Yksinään ne ei toimi. Ja mulla ei ainakaan pelkkä terapia toiminut, koska en pystyny ilman niitä lääkkeitä käymään asioita läpi. Tsemppiä:)
VastaaPoistaMulla tulee kohta tasan vuosi masennus-diagnoosista. Lääkkeillä pääsin hyvin alkuun ja niitä syön edelleen, mutta suurin apu on ollut terapiassa käymisestä. Alussa kävin nettiterapiaa, siitä ei ollut apua.. Onneksi pääsin kelan tukemaan terapiaan, sen avulla jaksaminen on parantunut tosi paljon. silloin tällöin tulee niitä vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja kun tuntuu ettei elämässä ole mitään hyvää, mutta aina siitä päästään yli! innoistuin salilla käymään jonkun aikaa sairastumiseni jälkeen, koska tiesin että siitä saan edes hetkeksi paremman mielen. Treenaaminen on ollu lääkkeiden ja terapian ohella kyllä yks isoimmista tekijöistä mun parantumisen mahollistamiseen! :) Vaikeista ajoista pääsee kyllä yli, täytyy vaan olla rohkea ja pyytää apua kun siltä tuntuu :)
VastaaPoistaMulla todettiin masennus neljä vuotta sitten. Sain lääkkeet joiden syömistä kadun edelleen.. ne vain siirsivät pahaa oloa ja olin ns valeonnellinen koko ajan. Kävin psykologilla juttelemassa ja se tuntui auttavan jonkun verran. En kuitenkaan saanut selvitettyä huonoa fiilistä ja kolme vuotta sain uuden diagnoosin: paniikkihäiriö. Se oli kamalaa, pahimmillaan kohtauksia tuli monta kertaa päivässä ja syrjäydyin kaikesta. En jaksanut enää nähdä ystäviä tai tehdä mitään järkevää. Lopulta kun päätin vuosi sitten kesällä ryhdistäytyä, päädyin todella huonoon seuraan ja ryyppäsin joka päivä. Vihdoin sain kaikki kurjat ajatukset pois kunhan join tarpeeksi. Koko kesä meni aivan höpöksi ja alkusyksystä meni yli, alkoholimyrkytykseen asti. Silloin minua auttoi nykyinen mieheni. Hän nosti minut pohjalta ja alkoi vihdoin tuntua siltä että selviän kaikesta. Nyt vuoden päästä odotamme ensimmäistä lastamme, en ole tietenkään juonut enää, eikä paniikkikohtauksiakaan ole ollut aikoihin ♡ tsemppiä Jenni sulle paranemiseen, se ei varmasti oo helppoa mutta kaikesta selviää! :)
VastaaPoistaItsellä diagnosoitiin ihan viikko sihen vain lievä masennus, esim koulussa käyminen on yhtä tuskaa..mutta itteäni on auttanut esim lenkkeily luonnossa (saattaa kuulostaa tyhmältä mut oikeesti virkistää mieltä) ja keskittyminen elämän hyviin puoliin, vaikka se välillä onkin vaikeeta.
VastaaPoistaJa pakko sanoa et se että kirjotat tämmöisistä vaikeammistakin asioista niin saa arvostaa sua ihmisenä ihan hirveesti ja näkee enemmän pintaa syvemmälle toisin kun esim monissa blogeissa heidän elämä näyttää liiankin täydelliseltä..
Voimia sulle<3
Oot sitkeä nuori nainen, enkä epäile yhtään, ettetkö masennusta selättäisi. En oikein osaa sanoa mitään järkevää, mutta anna itselles aikaa ja tee niitä asioita, jotka tekevät sut onnelliseksi. Ainakin siten sulla tulee elämään enemmän mieluista sisältöä ja ehkä jaksatkin paremmin. :)
VastaaPoistaPaljon voimia sulle! <3
Itse sain lievän masennuksen diagnoosin kolme vuotta sitte, eikä asialle oikein tehty mitään.. Raukkamaista myöntää, mutta olisin varmasti saanut silloin vaikean masennuksen diagnoosin jos olisin kertonut psykologille/lääkärille puoliakaan asioista mitä mielessäni pyöri. Tuntuu, etten ole vieläkään päässyt asioista yli ja kouluunmeno on edelleen minullakin se haastavin asia elämässä.. En jaksa vaan nousta sängystä. Apua haluaisin, mutta viimeksikin avun saanti oli niin huonoa, että en jaksa kokea näitä pettymyksiä uudestaan. Pahimmassa vaiheessa menetin kaikki ystäväni tekemättä itse mitään pahaa, onneksi olen saanut edes osan ystävistäni takaisin.. Pahinta on, etteivät ihmiset ymmärrä, että masentunutta ihmistä ei saisi jättää missään nimessä oman onnensa nojaan.. Valitettavasti moni ajattelee vain omaa napaansa
VastaaPoistaihana että joku kirjoittaa blogiin myös surullisia asitoita eikä anna blogin kautta elämästään kuvaa että se on ruusuilla tanssimista... Tsemppiii<3 itelläki vaikeita asioita ollut...mutta kyllä yli pääseee
VastaaPoistaMasennuin kun pitkä parisuhde loppui. En syönyt, nukkunut enkä käynyt missään ja olin itsetuhoinen. Ensin päädyin avohoitoon ja lääkkeet määrättiin heti edes kysymättä kunnolla lääkäriltä että mitä tehdään, ne lääkkeet vaan siirsi sitä pahaa oloa. Olin avohoidossa ja terapiassa noin 7 kk sitten päässä napsahti ja jouduin niin sanotulle suljetulle. Ei se olo sielläkään parantunut tahdoin vain pois enkä puhunut kellekkään yhtään mitään valehtelin vain että kaikki on ok. Lopetin lääkkeet itse koska en halunnut syödä mitää paskaa joka siirtää vaan pahaa oloa ja voin kertoa että vieläkin nään masennuksen oireita itsessäni en välttämättä syö viikkoon tai nuku kunnolla ja tästäkin on kohta 3 vuotta kun pitkäaikainen masennus todettiin. Tässä sitä tapellaa yksikseen sitä vastaan ja paremmin se näin menee kuin lääkkeillä.
VastaaPoistaMulla todettiin keskivaikea masennus kaikenlaisten muiden mt-ongelmien päälle talvella. Mä ajattelin tällöin mielialalääkkeistä samalla tavalla, en todellakaan halua kemiallisesti saada mun mieltä paremmaksi, ne lääkkeet kun ei sitä masiksen syytä poista.
VastaaPoistaLääkäri kuitenkin sai mut suostuteltua kokeilemaan lääkettä, ja rupesin oikeastaan itsekin miettimään että jos sillä saataisiin edes mun toimintakykyä sen verran paremmaksi, että mä jaksaisin lähteä sinne lenkille, niin miks ei? Syödäänhän muihinkin sairauksiin lääkkeitä. Miksi mä en saisi kaikin keinoin koittaa parantua mun sairaudesta?
Parin kokeilun jälkeen löydettiin mulle sopiva lääke, jota oon nyt syönyt sen verran pitkään, että olo on kehuttavampi.
Mun mielestä ei voi yleistää, että mielialalääkkeistä ei oo apua, eikä kannata uskoa kaikkia netin keskustelupalstoila roikkuvia keskusteluja. On ihmisiä, joille mielialalääkkeet eivät ehkä sovi, ihmisiä, jotka ovat syöneet itselle ei-sopivia mielialalääkkeitä (jotka tämän takia ehkäpä teilaavatkin kaikki masislääkkeet) ja ihmisiä, joiden olo on saatu kohenemaan lääkkeiden avulla.
En silti sano, että kenenkään pitäisi mielialalääkkeitä ruveta syömään. Se on jokaisen oma valinta. Mä vaan suosittelen, että kuuntelet lääkäriäsi netin keskustelupalstojen ja puskaradioiden lisäksi.
Mun oloa mielialalääkkeet kohenti, vaikka edelleen tässä mennään päivä kerrallaan. Sinne lenkille on vaan helpompi nyt lähteä. Sinne oikeasti jaksaakin lähteä. Ja sen lenkille lähtemisen takia tuntuu onnelliselta, ei sen napattavan lääkkeen takia.
Itse sain diagnoosin pitkäaikainen vakava masennus n. puolivuotta sitten. Sitä ennen elämä oli mennyt alamökeen pikkuhiljaan ties kuinka kauan. Pieniä muutoksia huonoon suuntaan kokoaika ja lopulta mikään ei enään kiinnostanut.. ystäviäni en nähnyt juuri lainkaan, ahdistunut olotila joka ei vaan mennyt pois puristi mieltä kokoajan, olin itkuinen. olin niin ahdistunut siitä olosta joka vallitsi enkä osannut selittää sitä itselleni tai viedä sitä pois. Lopulta kaikki meni niin pahaksi että olin valmis tappamaan itseni, jottai saisin olotilan helpottumaan Poikaystäväni katsoi pitkään vierestä kamppaiujani ja tuskaani ja kuunteli itkujani.... Lopulta hän ei enään kestänyt katsoa ja varasi minulle väkisin ajan psykiatrille. Sielä sain kyseisen diagnoosin ja jouduin kiirreellisenä eteenpäin lääkärille jotte asialle saataisiin pikaisesti tehtyä jotain. Minulle ehdoteltiin myös kaiken näköistä hoitoa.. Siitä olin varma että osastolle en menisin, en olisi pois rakkaitteni luota ja kotoa, sillä se ei olisi minua auttanut. Lopulta päädyimme siihen tulokseen, että läkkeet ja viikottainen käynti psykalla olisi minulle paras vaihtoehto. Joka kuukausi kävin myös lääkärillä joka arvioi tilaani ja onko hoitomuoto vielä hyvä. nyt puolivuotta on mennyt ja päivääkään en ole katunut että aloitin lääkkeet! Paljon olen kuullut niitä haukuttavan ja epäilty ja sanottu että "kaikillehan ne määrätään" mutta minulle ne on toiminut. tietenkään muutos ei tapahdu sormianapsauttamalla, vaan vie oman aikansa! Olen kuitenkin ollut paljon iloisempi ja jaksan asioita paremmin, olen alkanut näkemään ystäviäni ja muutenki tuntuu että elämä alkaa pikkuhiljaa hymyilemäään... ppieniä takapakkeja tietenkin tulllut mutta kai se kuuluu vaan asiaan! Toivon sinulle jenni paljon hyvää ja muista ettei missään nimessä tuossa tilanteessa pidä jäädä yksin! Etsi semmoista seuraa keneltä saat pelkästään hyvää ja unohda kaikki negatiivinen ja ajattele itseäsi! Etsi vaikka uusia ystäviä jotka ymmärtävät sinua :) Toviottavasti olet valinnut oikean tavan ja olosi lähtee paranemaan! Olet rohkea kun voit näin alkuvaiheessa avautua tästä näin rohkeasti! paljon haleja sinulle.
VastaaPoistaja sit hengaat lauran kaa baareis? nyt haloo nainen. hoida ittes kuntoon!
VastaaPoistaEhkä ne baarit ei nyt kuitenkaan oo se todellinen aiheuttaja idiootti. En tarkota, että baareilu olis joku masennuksen parantaja, mutta jennin kohalla se tuskin myöskään mikään aiheuttaja on. Jos oot yhtään jennin blogia lueskellu ni tiiät mitä kaikkea helvetin vaikeeta jenni on käyny läpi koko nuoruutensa, kokoajan vaan tapahtunu ja tapahtunu uutta ja kamalaa. Tommonen pitkä tapahtumien ketju laukasee helposti ennen pitkään masennuksen ku mieli yksinkertasesti kuormittuu.
Poistaalkoholi on ihan ykkös-EI masentuneelle ihmiselle. vaikka masennuksen laukaisija olisi joku muu. ota selvää ennenkuin puhut.
PoistaMun mielestä masennuksessa hoito menee tapauskohtaisesti. Kyllä tiedän mistä puhun. :)
Poistamenee toki, mutta jos tietäisit mistä puhut, tietäisit varmaan myös että alkoholin käyttö alentaa aivojen serotoniini- ja dopamiinitasapainoa ja serotoniinihan on juurikin tämä välittäjä-aine, jonka häiriöstä masennus juurikin johtuu, joten selvää on sanomattakin että alkoholi ei todellakaan ole avuksi masennuspotilaalle. :))))
PoistaSulla on aivan uskomaton asenne <3 toi on niin TOTTA että masennuslääkkeet ei sitä aitoa onnellisuutta sulle tuo, ei todellakaan. Älä vaan sekaannu mihinkään lääkkeisiin ne pistää elämän oikeen kunnolla alakanttiin. Pysy lujasti tossa tunteessa ettet koske niihin. Tärkeintä on nimenomaan se, että mietit mikä sut tekee onnelliseksi. Millaisia asioita haluisit elämääsi? Yritä toteuttaa pieniä unelmia, älä tee mitään kertaheitolla vaan vähitellen koitat muokata elämääs niin, että saisit siihen sellasta sisältöä mitä haluat :) Älä missään nimessä murehdi nyt mitään sivujuttuja yms. Keskity vain itseesi ja omaan hyvinvointiisi <3
VastaaPoistaMä oon ton alkoholiasian kanssa vähän eri mieltä..en siis tarkota että onni saavutetaan ryyppäämällä, mutta tarkotan sitä, et jos oot bilettäjäluonne (niinku oon ymmärtäny) ni tottakai voit välillä juhlia ystävies kanssa, mutta kohtuudella. :) Mä ite henk.koht uskon, että syyt sun masennus on yhteissumma menneisyyden tapahtumista. Sulle on tapahtunut NIIN PALJON niin lyhyessä ajassa ja mikä pahinta: nuorena. Nuoruudessa kun kehitys on vielä kesken, niin sä oot jo joutunut kokemaan iha järkyttäviä juttuja. Ei oo mikään ihme, että mieli kuormittuu tollasesta... Mä uskon, että jos saat sun elämän nyt enemmän tasapainoon, pystyt keskitymään hyviin asioihin ja tulevaisuuteen katsomatta menneisyyteen niin ennen pitkään sun mieli tasapainottuu ja sitä myötä sä hoidat itse itsesi ja tuut taas oikeasti onnelliseksi ilman keinotekosia mömmöjä. Keskity ihmisiin jotka susta välittävät, jotka arvostaa sua ja joiden seurassa sä itse viihdyt. Älä hukkaa aikaa ollenkaan typeriin ihmisiin, pois sellaset sun elämästä kokonaan tälläsellä hetkellä.
Tästä saatto tulla tosi epäselvä teksti, toivottavasti kuitenki luet tän ajatuksella ja ymmärrät mitä tarkotan. :) Tsemppiä tuhannesti! <3 sun asenne on niin mahtava että mä ja kaikki sun lukijat uskotaan suhun :)
Muistan ku kerroit sun kesästä ja siitä miten onnellinen oot ollu... se oli niin IHANAA luettavaa kun tietää mitä kaikkea oot joutunu kokemaan :/ <3 mieti sun kesää, katsele kuvia joissa oot onnellinen ja koita palauttaa onnellisia hetkiä mielees :) ne antaa ehkä jonkinlaista toivoa ja sellasta niinku, et haluut pyrkiä siihen tunteeseen uudelleen vaikka väkisin :) hienoa, että pysyt keinotekoisista ''avuista'' erossa <3
VastaaPoistaSanoisin et eka juttu mil kannattaa alottaa niin lopeta alkoholin käyttö, lisää liikuntaa, syö terveellisesti (mulle ainaki tosi tärkee asia) nuku hyvin, nää on ihan perusjuttuja mut ku nää on kunnossa nii olo on paljon parempi:) Sit kannattaa kirjottaa omii ajatuksii ylös ja puhua, ja jos on paska fiilis (niinku tosi paska) nii anna sen vaa tulla ja koita olla feikkaamat et kaikki on hyvin, se kuluttaa ihan helvetisti voimii... Itel on kans nyt tosi paska vaihe pääl, just semmonen etten oo jaksanu tehä kertakaikkisesti oikee mitää, mut hei paljon paljo tsemppii sulle! :-)
VastaaPoistaMulla todettiin pari vuotta sitten lievä masennus ja itsetuhoisuutta oli myös. Kävin psykologilla aina säännöllisesti ja oltiin harkitsemassa lääkkeisiin siirtymistä, mutta kieltäydyin siitä, koska oon aina ollut niitä vastaan :D Jokainen päivä oli yhtä kamppailua, mutta mä selvisin siitä. Vieläkin on päiviä, jolloin ei välttämättä kiinnostaisi nousta sängystä ylös, mutta niitä on onneksi harvoin. Yritän aina löytää positiivisia asioita elämässä ja kaverit ovat tietysti yksi syy siihen, että jaksoin kaiken sen paskan mitä koin.
VastaaPoistaOon seurannut sun blogia jo pitkään, sä oot ehottomasti yksi ihanimmista ja aidoimmista ihmisistä, oikeasti, ihan sama mitä paskaa muut väittää :) !
Tsemppiä sulle ihana <3
"Hoidat" masennustasi dokaamisella. Vähennä edes ja keksi muuta aktiiviteettia. Itse olen kärsinyt vuosia masennuksesta, alkoholi ja päihteet tekee suurimpaa hallaa itselle. Suosittelen ottamaan kaiken avun vastaan mitä tarjotaan. Jossain kohtaa kannattaa olla ylpeilemättä "kyllä mä ite selviän". Niin minäkin olen elämässäni tehnyt sen virheen nyt vanhempana en saa mistään apua. Ketään ei kiinnosta. Lastensuojelun uhalla tarjotaan apua alaikäiselle, täysi-ikäinen on loskapaskaa. Osastot pysyttävät miettimään ja siellä tarjotaan keskusteluapua. Suurinkaan osa siellä ei ole niitä syvimmässä mielenterveysongelmassa rypeviä vaan myös niitä lievempiä tapauksia. Pieniannoksinen lääkitys ei tee sinusta tunnevammaista vaan auttaa. Ja jos jokin lääke ei toimi, on rinnakkaislääkkeitä. Siksi on hoitohenkilökunta.
VastaaPoistaAluksi mä mietin että mikä mut tekee masentuneeksi ja suurimmat syyt oli 1. huono itsetunto 2. saamattomuus. En jaksanu liikkua missään tai puhua ihmisille ku mietin miten ne arvostelee mua ja miten en oo kuitenkaa tarpeeks hyvä kellekkää. En ollu tyytyväinen omaan ulkonäköön mutta olin nii laiska etten jaksanu liikkua tai kattoa mitä söin ja mitä enemmän laiskottelin ni sitä suurempi kynnys siihen urheiluun tuli ja oravanpyörä valmis. Sama homma töiden ja koulun kanssa, yks päivä muuttu yhtäkkiä kaheksi viikoksi ja kohta en enää viitsiny mennä ollenkaa. Olin vaan kotona yksin vittuuntuneena kaikkeen ja päivän paras hetki oli se ku nukahti niin ei tarvinu hetkeen miettiä. Ei mulla ollu mitään "oikeaa syytä" olla masentunu, monet pienet vastoinkäymiset ja pahat ajatukset yhessä vaan teki semmosen en mä vittu jaksa-olon. Helpotus lähti siitä kun aloin olemaan armollinen itselle ja päätin että en stressaa turhista. Vähän aikaa siinä menee mutta ku tarpeeksi toistaa samaa niin sitä alkaa uskomaan. Menin takas kouluun ja siellä opin takasin sosiaaliseen elämään. Kaikenlaisia vastoinkäymisiä sitä joutuu kokemaan, toiset pieniä ja toiset isoja mutta oma asenne ratkasee. Niin ja se on myös vaikuttanut että lopetin kylmästi yhteydenpidon sellasiin ihmisiin jotka vaan vie mun energiaa ja antaa mulle negatiivisen ja paskan olon ja kaikista tärkein - lopetin ajattelemasta niitä. Onhan se itsekästä mutta oma onnellisuus on tärkeämpi mitä muut ihmiset.
VastaaPoistaNyt oli ihanku suora lainaus mun elämästä. Niin jännä huomata, ettei oikeesti oo näitten asioiden kaa yksin.. !! Seki kyl piristää!
PoistaSain lievän masennuksen takia sairaslomaa joskus noin 20-21 -vuotiaana. Jälkikäteen ajateltuna tila oli varmaan jatkunut jo lukioajoilta, jolloin sain keskittymishäiriöitä ja väsytti vaan koko ajan. Missään kohtaa tällöin ei ollut itsetuhoisia ajatuksia, joten en itse sitä pitänyt masennuksena ennen noita saikkuja. Silloin sain itkukohtauksia ja menetin yöunet. Tuolloin itsenäistyin ja perhetilanne oli todella ahdistava. Pelkäsin äitini puolesta, joka päätyikin joulun alla turvataloon. Minäkin sain osani isäni henkisestä väkivallasta, ja olin tosi ahdistunut.
VastaaPoistaMasennusta hoidettiin rauhoittavilla ja ssri-lääkityksellä. Rauhoittavia käytin satunnaisesti tarpeen vaatiessa. Ne olivat henkistiä kipulääkkeitä, enkä parempivointisena niistä kauheasti pitänytkään. Turruttivat vain kaiken. Ssri-lääkitys on mun mielestä vain himpun verran tyhjää parempi. Ei ne ongelmia ratkaise, mutta ehkä sitten vähän tasapainottavat aivokemiallista puolta masennuksesta. Tosin lopetin ne seinään muuton takia, mistä sain huimausta. Ei hyvä. Olisin toivonut terapiaa, mutta sain vain pari tapaamista mielenterveyshoitajan kanssa. Oli siitä jotain apua mutta ei sieltä kukaan kysellyt perään että miten menee. Masennuksessa yksi ikävä puoli on se, että ei jaksa, ja apua pitäisi kuitenkin jaksaa vaatia.
Nyt yli viisi vuotta tämän jälkeen voin hyvin. Eniten tässä on auttanut ystävien tuki. Ympärille kannattaa kerätä positiivisia ihmisiä, jotka rakastavat sinua omana itsenäsi. Itsestä pitää oppia pitämään ja huolehtimaan. Pieniä askelia parempaan päin. Antaa itselle aikaa ja armoa. En ole enää juuri tekemisissä isäni kanssa. Yhä väsyn helposti, ja opinnot etenevät aikataulusta jäljessä, mutta olen ylpeä siitä, mitä mun elämässä on nyt. Onnellinen minä - vaikka kaukana täydellisestä, mua rakastavia ihmisiä, ihmisiä joita minä rakastan, tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia.
Voit toipua tästä täysin. Anonyymi klo 13.38 sanoi: "Etsi semmoista seuraa keneltä saat pelkästään hyvää ja unohda kaikki negatiivinen ja ajattele itseäsi! Etsi vaikka uusia ystäviä jotka ymmärtävät sinua :)" Olen ihan samaa mieltä. Ja anna itsellesi aikaa toipua. Riippuu ihan ihmisestä, mikä on se isoin toipumisen edistäjä. Onko se muiden miellyttämisen lopettaminen, oman itsensä hyväksyminen, elämäntapojen parantaminen tai lapsuuden traumojen selvittäminen. Ehkä kunnon terapeutti osaa neuvoa sinua toipumisessa parhaiten:) Kaikkea hyvää sinulle!
Olen kärsinyt masennuksesta useaan otteeseen elämässäni, mm.vaikeista elämäntilanteista johtuen: esim. läheisen kuolema, avioero, opiskeluvaikeudet. Kärsin myös vuodenaikamasennuksesta. Käytin aikoinani psykiatrin määräämää masennuslääkettä sekä ahdistus-ja unilääkkeitä tarvittaessa. Sitten tuli useamman vuoden tauko masennuksessa, kunnes pari vuotta sitten syksyllä aloin taas oireilla. Silloin päätin kokeilla mäkikuismavalmistetta, koska en halunnut "myrkyttää" itseäni kemiallisilla mömmöillä, joista aiheutui paljon sivuoireita: lihominen, seksihalut katosivat, mikään ei tuntunut miltään jne. Pari syksyä olen siis käyttänyt tuota mäkikuismaa ja kolmas syksy alkoi. Käytän tuota siis vuodenaikamasennukseen. En olisi uskonut miten hyvin tuo aine toimii, mutta uskottava se on. Ahdistus ja masennus ovat väistyneet, ajatus juoksee kirkkaasti ja olen iloisella mielellä. Suosittelen Jenni sinullekin erittäin lämpimästi!
VastaaPoistaOlen mielenterveypotilaiden kanssa työskentelevä sairaanhoitaja, ja myös itse käynyt läpi masennuksen ja mielialalääkityksen, ja harmittaa suuresti lukea täältä täysin vääriä käsityksiä läääkkeistä.
VastaaPoistaMoni onkin jo todennut, että terapiatyyppinen työskentely ja lääkitys yhdessä takaavat parhaan lopputuloksen. Lääkitys mahdollistaa usein terapiakykyisyyden (liian masentuneena ei jaksa käsitellä asioita), mutta lääkitys yksin ei ongelmien alkulähdettä poista.
Tavalliset mielialalääkkeet eivät ole mitään päänsekoittajia tai tee kestään "zombia" tai aiheita keinotekoisia tunteita. Kun puhutaan psyykeen vaikuttavista lääkkeistä on hyvä osata erottaa mitä eroa on mielialalääkkeellä, rauhoittavalla lääkkeellä, unilääkkeellä ja antipsykoottisella lääkkeellä. Usein puheissa etenkin antipsyoottiset ja mielialalääkkeet menevät sekaisin, ja tämän vuoksi tulee näitä "lääkkeet muuttaa persoonaa" -kommetteja. Koska nämä toimtakykyyn, virkeyteen ja todellisuudentajuun (sen parantamiseen) liittyvät lääkkeet ovat usein hiukan raskaamman sarjan lääkkeitä (esim. juuri näitä antipsykootteja), verrattuna esim. pieniannoksiseen mielialalääkkeeseen.
En ole sinänsä suuri lääkkeiden puoelstapuhuja, varsinkaan lievän masennuksen hoidossa. Jenni kuitenkin kertoo kärsineensä pitkäaikaisesta masennuksesta, joten en näkisi mitään syytä siinä tapauksessa kieltäytyä pieniannoksisesta mielialalääkkestä, jolla on mm. virkistävä vaikutus, mikä varmasti auttaisi toimimaan arjessa ja käymään esim. koulussa. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, mutta kyllä niissä somatiikan puolenkin lääkkeissä joudutaan usein vaihtamaan tuotetta, jos ei ensimmäinen lääke auta tai sivuoireet ovat liian hallitsevat.
Ihmisillä on tapana demonisoida hyviä ja toimiviakin lääkkeitä, joko sen perusteella että "mulle se ei ainakaan sopinut" tai siksi, että yleiseen kauhisteluun päätyvät sellaiset yksilöt, joille on tarpeettomasti määrätty aivan liian vahva lääkitys. Valitettavasti sitä kyllä tapahtuu myös paljon. Se, että lääkkeitä käytetään väärin tai määrätään perusteettomasti, ei tee niistä kuitenkaan huonoja, eikä tarkoita, että ne olisivat täysin tarpeettomia kaikille.
"Älä vaan alota lääkkeitä jos pärjäät mitenkään ilman! Niistä voi olla tosi vaikea päästä eroon ja ne voi turruttaa ihmisen pitkäks ajaks.. Eikä oo mitään tieteellistä todistetta siitä etteikö ne myös omalta osaaltaan ylläpidä masennusta aiheuta itsemurhataipumusta jne!"
En tiedä mistä lääkkeistä tämä henkilö taas puhuu, eli on voineet mennä ehkä tässäkin tapauksessa puurot ja vellit sekaisin.. Koska oikea mielialalääke oikealla annostuksella ei kyllä turruta. Ellei nyt joku miellä normaalilmpaa oloa turtuneisuudeksi. Lääkkeiden lopettaminen lääkärin ohjeiden mukaan (asteittain annosta pienentämällä) on myös ihan normaali prosessi, jonka esimerkiksi itse kävin läpi. Ensin yritin lopettaa itse lääkkeet seinään, mutta olo meni niin kamalaksi, että seuraavalla kerralla seurasin lääkärin ohjeita, ja lopetus sujui ongelmitta enkä oel lääkkeitä sen koommin kaivannut. Mitä tuohon väitteeseen itsemurhataipumuksesta taas tulee, niin eipä ole todistettu kyllä montaa muutakaan asiaa, mutta se ei nyt vielä tarkoita mitään. Jos huomaa jonkin lääkkeen aiheuttavan itselleen vain huonoa oloa, SITÄ EI OLE PAKKO SYÖDÄ ja sen voi vaihtaa. Vakavampana pitäisi masennuksen aiheuttamaa itsetuhoisuutta.
Haluan myös sanoa näin psykiatrisella osastolla työskentelevänä, että ei se osastolla olo ole mitään huoneeseen sulkemista. Joitain äärimmäisen aggressiivisia tai itsetuhoisia ihmisiä täytyy tilanteen mukaan rajoittaa, mutta pääasiassa osastolla eletään ihan normaalia arkea johon kuuluu ruokailut, yhteistä toimintaa, keskusteluja hoitajan kanssa, ulkoilua, liikuntaa ja esim. erilaisia terapioita.
Itse tuskin olisin tässä ilman mielialalääkitystä. Lääkityksen aloittaminen tasasi vointiani sen verran, että pystyin aloittamaan kolmen vuoden psykoterapiaprosessin, joka pelasti henkeni.
olet oikeassa että lääkkeitä kannattaa kokeilla mikäli masennus kestänyt pidemmän aikaa (vajaan vuoden tai yli) mutta joillain kyllä ne myös turruttaa, et voi sanoa ihmisten omakohtaisista tuntemuksista, jotkut lääkkeetä vievät myös ilon tunteet pois samalla kun vie pahimman masenuksenkin, mutta voi olla että lääkettä tulee vaihtaa pariin otteeseen kunnes löytää sopivimman, kaikille ei läkkeet sovi yksinkertaisesti
Poistatäällä on kyl tullut jo tosi hyviä vinkkejä. oma neuvoni on, että vaik se tuntuukin välillä vaikeelta niin pura sitä painolastias rakkaimmilles. jos pitää kaiken paskan pään sisällä, sitä oikeesti räjähtää jossain kohtaa. ite en suosittele todellakaan lääkkeitä, kohtaa itse ongelmas ilman pillereitä ja opi käsittelee niitä.
VastaaPoistamulla on alkoholin käyttö vähentynyt paaaljon viimeaikoina, ja suosittelen sitä sullekin. en oo siis sitä mieltä et sulla olis se alkoholin käyttö mitenkään huolestuttavaa, mut jos on masennusta niin kannattaa himmata sen suhteen. :) tsemppiä!
Mulla on toinen vanhemmista käyny läpi tosi pahan burn outin sekä masennuksen. Näitä hoidettiin lääkkeillä, mut se vaan johti sit alkoholismiin... Masennuksen sivusta eläneenä voin sanoa, että jos voit ääneen sanoa hei, mulla on tahtoa parantua tästä, niin se on jo puol voittoa. Oot varmaan itekkin tietonen siitä, millä mielellä paranemisprosessiin täytyy lähteä, jotta siitä saa maksimaalisen hyödyn irti. Tää on aina vaan niin raastava asia puhua, etenkin kun on kyseessä sun ikänen nuori nainen... Mutta siis, suna pysyisin vahvana niinkun oot nyt jo tehny, eli ehdoton ei lääkkeille. Tästä on tehty tutkimuksia ym muita, joissa on todettu, että Suomessa määrätään masennuksen hoitoon aivan liian helposti lääkkeitä. Eli lääkkeettömyys on paras lähtökohta, koska sillon ei oo mahollisuutta siihen että tunteet lähtee väärästä tekijästä. Oon nykyään tosi pahoillani etten saanut nuorempana avattua suutani ja sanottua vanhemmalleni lääkkeiden olevan osa syy hitaaseen ja tuskaseen paranemisprosessiin. En ihan täysin voi tietää, mitä hänen päässään liikkui, mutta mun silmiin myös tavalleen puhtaalta pöydältä aloittaminen olisi aika tärkeetä. Eli kaikki ihmissuhteet, asiat tms muut rasitteet, joista tulee ainoastaan negatiivista energiaa, niin katkaset ne vaan kylmästi pois sun elämästä, koska tässä vaiheessa ei pitäis tulla mitään tai ketään ulkopuolista tekijää vastaan, joka vetää sua alaspäin. Millään muulla ei oo nyt väliä ku vaan sillä, että sulla on hyvä olla, muista se. Ne ketkä tosissaan tukee sua ja on sun lähellä, niin ne kyllä tajuaa, jos et joka päivä kysy et miten menee. Mut tottakai saat ja pitääkin pitää just ne tietyt ihmiset lähellä, koska pelkästään jo heidän läsnäolo auttaa sua. Kiinnostus muihin ihmisiin ja asioihin palautuu omaa tahtiinsa paranemisprosessin aikana, ja ne vaan tarttii oikeesti sitä aikaa. Nyt vaan täys fokus suhun ittees ja siihen, että saat riittävästi apua, niin kohta jo huomaat olevas seisomassa omilla jaloilla tasasella maalla. Kaikkea hyvää sulle, toivon todella että muutaman vuoden päästä voit todeta kaiken tän olevan historiaa!
VastaaPoistaVoimia <3 Kannatta ehdottomasti hankkiutua hyvälle psykologille / terapeutille. Uusimmassa trendissä oli muuten juttu juurikin terapioista jne jos kiinnostaa lukea :)
VastaaPoistaOot niin kaunis tuossa "hammashymy" kuvassa, hymyilisit useammin niin, että hampaat näkyy :)
VastaaPoistaMulla myös todettu vaikea pitkäaikainen masennus seitsemän vuotta sitten, nyt on menty (jo!!) kaks vuotta ilman ajatustakaan itsetuhoisuudesta. Tähän auttoi eniten, että erosin huonosta parisuhteesta jossa mulla ei ollut merkitystä, ja se sai olon tuntumaan enemmän vaan turhalta ja mitättömältä. Oon jaksanu alottaa opinnot uudestaan ja suoritan opintoja ihan satalasissa koko ajan ja mikä tärkeintä, NAUTIN elämästä aivan eri tavalla kun ennen :) Jos oma tahto on tarpeeks kova, niin mistä vaan selviää ilman lääkkeitä ja osastohoitoa, niin mäkin selvisin :) Tsemppiä ♥
Mun mielestä ainakin on just kiva lukea tämmöstä rehellistä tekstiä eikä aina vaan niitä hyviä asioita koska sitähän se elämä on, ylä- ja alamäkeä. Tykkään muutenkin sun blogista, koska et yritä esittää mitään tai oo semmonen pinnallinen bloggaaja jonka elämä vaikuttaa niin täydelliseltä.
VastaaPoistaVoimia! :-)
Ymmärrän miltä susta tuntuu! Itse olin tasan vuosi sitten samassa pisteessä. Olin tosi masentunut ja tuntu et mun elämä on pelkkää helvettiä ja mikään ei kiinnostanut. Mutta uskomatonta kyllä se vaan päivä kerrallaan tuli kohti parempaa. Nyt vuosi kaiken tuon jälkeen tuntuu ihan käsittämättömältä kuinka ihanaa elämäni tällä hetkellä on verrattuna viime syksyyn.Olen Onnellinen. Arkeni on ihan tavallista mutta olen onnellinen. En olisi ikinä viime syksynä uskonut että voisin tuntea näin. En voi muuta kun toivottaa sinulle voimia koska vain sinä itse voit saada masennuksen lähtemään. Ei sitä ikinä tiedeä kuinka huikeeta sun elämä on vaikka vuoden päästä! :)
VastaaPoistaja p.s käytän masennuslääkkeitä ja join masentuneena kohtuullisesti (sillon tällöin kunnon kännitkin) alkoholia. Ei se alkoholin pois jättäminen mitään auta. Jos haluat mennä kaverieden kanssa pitämään hauskaa niin mikset voisi juoda? Sanotko heille että sori en tuu baariin koska en juo (se vasta tylsää on kun muut juo ja sinä et) Tietysti teet kuinka itse haluat :)
VastaaPoistaKyllä alkoholin pois jättäminen auttaa koska alkoholi itsessään jo aiheuttaa masennusta.... Ja baariin voi aina lähteä selvinpäin :) ja muutakin hauskaa voi tehdä kavereiden kanssa ku juoda ja lähteä baariin..
PoistaOon ollut masentunut vuodesta 2008 ja sairaalahoidossa monta kertaa. Paras apu heikoimpana hetkenä oli puolen vuoden sairaalajakso, siellä pidettiin huolta hengissäsäilymisestä ja sen jälkeen olin niin kyllästyny sairaalaelämään että sain paljon tsemppii parantumiseen. Keskusteluapua on ollut monenlaista, mutta kaksi vuotta sitten sain lähetteen psykoterapiaan ja oikean terapeutin löytymisen jälkeen hommat on alkanu mennä kohti parempaa. Tuskin ketään mun sairauskertomus kiinnostaa mutta oon saanu tässä vuosien aikana oivalluksen jonka toivon auttavan muitakin kuin itseäni: Masennuksesta ei ehkä ikinä pääse eroon. Sen kans voi kuitenkin oppia elämään, kunhan oppii tunnistamaan uupumuksen merkit ja masennuksen aiheuttamat ajatukset. Sitten voi ajatella että tää on taas tätä, nää ajatukset ei oo totta vaan johtuu masennuksesta ja miettiä mikä on oikeesti asioiden laita. Välillä tuntuu ettei jaksa tätä elämää mutta eteenpäin on puskettava, rakkaat ihmiset on suurin voimavara!
VastaaPoistaVoimia Jenni, olet ihana <3
Itse olen ollut psykiatrisella osastolla yhden kerran 1,5kk... Voin sanoa, että se oli todella hieno kokemus, vaikka aluksi siellä oleminen tuntui maailman kauheimmalta helvetiltä. Ihmiset kehen siellä tutustuu ovat mahtavia ja kullan arvoisia. Kyse oli siis avoimesta osastosta, eikä suljetusta. Suljetullahan tapahtuu sitten vaikka mitä... Kuullut aika rankkoja juttuja. Suosittelen kovasti edes osaston kokeilemista, jos arkirutiinit alkavat tuntua mahdottomilta. Siellä saa rytmiä elämään.
VastaaPoistaEn ole sataprosenttisen varma olenko parantunut, en sitten varmaan ole. En ole kuitenkaan siinä helvetissä missä olin pari vuotta sitten. Ravasin peijaksessa, kun piti tikata silloin kättä ja tuolloin jalkaa. Se ei ollut elämää... Ei minustakaan kukaan olisi varmaan uskonut, ulospäin positiivinen ja iloinen ihminen. Osastolla ehkä auttoi se, että sain romahtaa aivan totaalisesti siellä missä sitä ymmärrettiin.. Sain romahtaa jossain muualla kuin kotona missä tuttujen ja perheen katseet olivat kokoajan selässä.
Tosiaan kannattaa myös kitkeä ne negatiiviset ihmiset elämästä, ympärille tsemppaavia ja rakastavia ihmisiä, jotka auttavat parantumisessa. :) Alkoholi kanssa pahentaa sitä, joten vähentäisin ainakin hetkeksi sitä, voit jopa harkita tipatonta parantumisaikaa.. Anna itsellesi aikaa toipua ja puhu puhu puhu ammatti-ihmisen kanssa, tai vaikkapa parhaan ystävän tai puolitutun, mikä tahansa auttaa. Minä ja varmasti moni muukin on valmis auttamaan sua parantumaan. :)
Olet ihana ja valovoimainen nuori nainen, rakkautta sinne päin rutkasti! <3
n
VastaaPoistaAina kaikilla rikkaan perheen kakaroilla on masennusta ja vaikee elämä. Hohhoijjaa
VastaaPoistaRikkaan perheen kakara? Mulla kuoli isä vuonna 2009, jolloin mun äiti joutui alkaa elättämään meitä kahta hyvin pienellä palkallaan. Rahaa ei jäänyt oikeestaan mihkään ylimääräseen eikä ruokaakaan aina ollut kunnolla. Tällä hetkellä elän yksin opiskelijabudjetilla, joten rahaa ei nytkään todellakaan ole. Hyvä että saa vuokran maksettua..
PoistaNo sellaisen kuva susta vain on saanut, kun on varaa asua Helsingissä ja ostella vaatteita.
PoistaVoi urpo!! HÄPEÄ. Varaa ostaa vaatteita=rikas? Herätyyyys.
PoistaJOS ASUU HELSINGISSÄ JA OSTAA JOSKUS VAATTEITA NIIN ON RIKKAAN PERHEEN KAKARA? Anteeks mitä :''''''''''''D
PoistaSamaa mieltä. Onha tuo Helsingissä asuminen kuitenkin aika kallista.
PoistaAaha, sekös sen määrää jos asuu Helsingissä ja ostaa vaatteita onko rikas, köyhä vai keskiverto ja siltä väliltä, et itse sitten koskaan osta vaatteita? Tuleppas tänne käymään niin näät että täällä on jokaiseen rahatilanteeseen ihmisiä. Mun äiti on kanssa yksinhuoltaja ja asun nyt yksin, voimia Jenni sinulle
PoistaHei c'moon Jenni asuu pienessä yksiössä Kampissa, jonka vuokra on samaa luokkaa kuin mulla täällä missä mä asun kaksiossa. Mun mielestä toi vuokra ei todellakaan ole mikään kamalan kohtuuton, vaikkakin opiskelijalle toki suuri summa ja Jenni on itse sanonut, että mielummin asuu kivalla paikalla, pienessä asunnossa kuin isommassa asunnossa huonolla paikalla, korjaa Jenni jos olen väärässä :-)
PoistaEn myöskään ole rikkaan perheen kakara, en saa rahaa vanhemmilta, vaan elän Kelan tuilla ja mulla on varaa käydä välillä baareissa ja ostella edullisia vaatteita, eli mun mielestä meillä on melkeimpä samat lähtökohdat tän asian suhteen. EI mielestäni tarvitse todellakaan olla rikkaan perheen kakara, jos asuu Helsingin Kampissa yksiössä!
Ja vaikka mä olisinkin rikkaasta perheestä, niin mulla ei siis olis lupaa olla masentunut? Se että on rahaa ei tarkota etteikö vois olla mielenterveysongelmia. Raha EI TEE onnelliseksi.
PoistaNo siis onhan Helsingissä asuminen kallista ja joo mun mielestä jos ostelee silloin tällöin normi vaatteita on rikas. Ja jos on varaa tuollaiseen, ihmettelen vaan miten silloin voi olla masentunut. Jos on syntynyt rikkaaseen perheeseen, tuollaiset asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä eikä osaa arvostaa. Kyllä raha aikalailla tekee onnelliseksi, ei sillä tietenkään kaikkea saa mutta suurinpiirtein.
PoistaYle areenassa oli vielä jonkin aikaa sitten sellainen a-studion jakso kuin "masentavat lääkkeet", suosittelen sen katsomista. minulle tarjottiin lääkkeitä, hain ne apteekista mutten ikinä syönyt niitä. lopetin sen sijaan e-pillereiden syömisen ja se paransi oloa niin paljon, että pääsin ponnistamaan takaisin.
VastaaPoistaTerapia ja ihana terapeutti
VastaaPoistaMun mielestä noitten lääkkeitten käytön kanssa ei pidä olla liian ehdoton. Ihmiset on niin erilaisia. Ymmärrän että jos sulla on lievä masennus ja kykenet semmoseen "ajattelen mikä elämässä on hyvää" ja se saa sut liikkeelle, hyvä, sitten lääkkeet ei oo sulle ajankohtasia. Kuitenkin kun puhutaan oikeesti ihmisestä joka kokee täydellisen romahduksen, ne lääkkeet on se asia joka nostaa sen ihmisen yläs sieltä kuopasta. Ei pinnalle asti, mutta auttaa kiipeemään.
VastaaPoistaVoin sanoa että mun veli ei ois nyt tossa viereisessä huoneessa nukumassa jos sitä ei ois pistetty syömään lääkkeitään. Sitten ku tilanne lähtee siitä rullaamaan niin sitten on taas eriasia. Tietenkään kenellekkään ei tee hyvää popsia vuosikausia ihan älyttömiä määriä pillereitä, mutta mun mielestä ei oo hyvä väittää ihmiselle joka mahdollisesti on tämmösen avun tarpeessa että hän tekee väärin jos ottaa vastaan lääkkeet joita lääkäri yrittää suositella.
Se on kuitenkin ihan Jennistä kiinni ja siitä minkä hän kokee parhaaks ittelleen. :) Kuten heti alussa sanoin ihmisiä on niin erilaisia ja jos saa pelkällä terapialla saatua sairauden kuriin nostan peukut pystyyn, koska kaikesta huolimatta lääkkeet on aina lääkkeitä. Monesti vaikka niistä seuraa hyvää tulee mukana myös huonoa (sivuoireita) ja sen oikeen lääkkeen löytäminen voi kestää aikansa. Oon ite kattonu vierestä kun veli kokeili lääkettä toisensa perään ja tuntu että aina oli jotain ongelmaa. Millon ei lääkkeet toiminu mitenkään ja millon kädet täris niin että arki ei meinannu onnistua.
Jokaisen pitää henkilökohtasesti miettiä mikä on itselleen sopiva ratkasu. Riittääkö voimat oikeesti vai pitääkö turvautua edes jonkinlaisiin mielialalääkkeisiin. Sillon ei ehdottomasti pidä kuitenkaan tuntea alemmuutta tai häpeää siitä ettei yksin selvinnyt masennuksesta, se on vakava sairaus ja monesti vaatii lääkkeitä siinä missä ruumiin sairaudetkin
Kaiken tän jälkeen toivotan sulle Jenni kaikkea hyvää ja toivon koko sydämestäni että saat hoitoa jota tarviit ja elämä alkaa tuntua pikkuhiljaa paremmalta. Oot älyttömän vahva mutta älä vaadi itteltäs liikoja.
Voimia sulle <3 muista ettet oo yksin!
VastaaPoistavoimia <3 tekis ihan hirveesti tulla esimerkiksi s-postin kautta kertomaan sullle omia kokemuksia mutta jotenki tunne etten uskalla tai epävarma olo semmosesta avautumisesta :/ sen verran kerron että itse tämän melkein nähneenä olen selvinnyt kaikesta ja nyt tämä aika jo mennyttä :)
VastaaPoistaomaa masennustani olen hoitanut nyt 2 vuotta. 2 vuotta 1 kerta viikossa terapiaa ja lääkkeet päälle. lääkkeitä annosteltiin lääkärin kanssa tarpeen mukaan ja nyt voin ilokseni kertoa, että lääkkeet voitiin lopettaa viime kuussa. terapiakin päättyy ennen joulua ja voin todeta etten tarvitse enää uutta terapia jaksoa joka kestää vuoden. lääkkeiden ja terapian yhdistelmällä voin kertoa, että olen aivan eri ihminen kuin 2 vuotta sitten. sillon minäkin vain makasin sängyssä täydessä sumussa tekemättä mitään. en jaksanut edes suihkussa käydä. minut ylitse tästä kaikesta auttoi lähipiiri ja juurikin se, että kerroin kaikille avoimesti mikä minulla oli. en hävennyt sitä, että olin sairastunut masennukseen.
VastaaPoistapaljon voimia ja tsemppiä tulevaan! parantuminen vie aikaa, mutta se on mahdollista :)
Kuten täällä moni on jo sanonut niin alkoholin lopettamisesta ja liikunnasta on tosi suuri apu. Ite en nykyään juo kuin tosi harvoin ( kerran kolmessa kuukaudessa enkä silloinkaan paljoa). Oon myös huomannut et tietty rutiini elämässä auttaa tosi paljon. Aluksi voi tuntua vaikealta näiden kaikkien saattaminen alkuun ja vanhan elämän taakse jättäminen, mutta lupaan että tästä on apua.
VastaaPoistaitse selvisin sillä kun löysin uuden työpaikan ja keskityin väkisin kaikkeen muuhun kuin pelkkään masenteluun. pakotin itseni siitä tilasta pois. lopulta huomasin yhä useammin ettei mulla ollukka äsken nii paha olo mitä yleensä :) voimia!<3
VastaaPoistaUskon Jenni et selviit kyl tosta! :) oon iteki masennuksen läpikäyny ja mul autto just hyvin toi et jätin sellaset ihmiset pois mun elämästä jotka saa vaan pahaa oloa mulle. Ihmisil on mun mielest paljon vaikutust elämään ja etenki sellasil jotka saa huonon olon. Masennuksest selviimisee liikunta oli myös hyvä ja mielialan nostamisen lisäks on ihana tunne et saa aikaseks sellasta mikä tukee omaa hyvinvointia. Puhuminenki autto tosi paljon ja sellasen ihmisen kaa johon tietää et voi luottaa. :)
VastaaPoista“God does not burden a soul beyond that it can bear…” (Qur'an, 2:286).
VastaaPoistaEn yritä työntää uskoa kenenkään kurkusta alas, mut tuo on ollut suuri apu mulle ainakin.
Nukuin paljon, olin niin hiljanen että oletetiin etten puhu, itkin jne. Mut sit mä ymmärsin et kaikki tapahtuu syystä...ja mä pystyn pitää itteni kasassa, me ollaan saatu tää elämä koska me voidaan handlata se.
Hali sulle ja toivon että pian helpottaa♥ Irrota ittes siitä kaikesta joka vie pikkasenki iloa sun elämästä, sulje ovet niille jotka lisää huolia ja surua. Tee asioita joista oikeesti tykkäät. Mä neulon tosi paljon, se on niinku terapiaa ja kirjotan runoja mun huolista, se on tapa päästää irti.
Jaksamisia sinulle ja kaikille täällä♡ ihania ihmisiä ja ansaitsette kaikkea hyvää :)
Miks sitten jengi tekee itsareita? (viittaan siis tohon ekaan lauseeseen)
PoistaJuu itse samaa ajatellut, kyllä joillekin vaan annetan aivan liikaa kannettavaksi, siihen ei uskovaisten ilmanaikuiset höpinät auta
PoistaTunnen ihmisiä jotka elävät masennuksen kanssa ja heille on annettu siihen lääkitys. Heidän spontaanisuus katosi ja kaikesta tuli samantekevää. En usko että lääkket ovat ratkaisu kaikkeen. Olen myös itsekin kärsinyt masentuneisuudesta ja läheitsen tuki on ollut erittäin tärkeää. Puhuminen, murheista jopa typeristä ja turhanpäiväisistä huolista puhuminen on helpottanut oloa suuresti. Etsin itselleni uutta tekemistä ja aloitin kuntoilun mikä helpotti oloa myös paljon. Negatiiviset ja lisää huolta aiheuttavat ihmiset kannattaa jättää pois jos suinkin mahdollista, vaikka se voikin olla vaikeata. Olet ihana ja toivottavasti voit paremmin ! <3
VastaaPoistaGooglaa parantava kirjoitus. Se auttaa ainakin joitakin.
VastaaPoistaEn osaa verrata kokemuksiani sun kokemuksiin eikä siinä ehkä oiskaan mitään järkeä mutta haluisin sanoa sulle että olet upea fiksu ja kaunis tyttö ja sussa on niin paljon potentiaalia kaikkeen! Tiiän ettei tossa tilassa tälläset sanat merkitse paljoa mut haluisin sanoa sulle että niin paljon voimia sulla on varmasti paljon rakkaita ihmisiä ympärilläsi, hyvä että aijot karsia huonot pois. Toivotan sulle niin niin niin paljon onnea ja toivon että löydät vielä jonain aamuna syyn hymyillä syyn nousta pirteenä ylös ja syyn olla onnellinen. Sun blogi on todella kiinnostava, koita olla antamatta syksyn harmauden vaikuttaa suhun..
VastaaPoistaLääkkeitä kannattaa edes kokeilla, masennushan on myös aivojen kemioista johtuva sairaus. Onnea parantumiseen!
VastaaPoistaEi tosiaan kannata. Kannattaisi ottaa asioista selvää.
PoistaOtapa itse asioista selvää, ja tuu sitten kertomaan mielipiteesi faktoilla höystettynä.
PoistaMasennus on MT-ongelma, joka johtuu ihan fyysisistä syistä, kuten just noista aivojen kemioista.
Pakko tulla nyt purkamaan mun sydäntä tänne :D! Mulla itselläni ei ole diagnosoitu masennusta enkä ole edes ottanut hoitaakseni asiaa, onko vai ei. Mutta tiedän sen itsekin. On-jokin ehkä pienimuotoinen?. Mulla on rehellisesti sanottuna 2 hyvää ystävää eikä muita. Ei siinä, se ei haittaa mua ollenkaan, onhan ne tärkeimpiä maailmassa<3 Mutta se, kun kuulen jopa omalta perheeltäni sitä, kun en tee mitään ja lyttää mun asioita. Mitä sitten vaikka en olekkaan maailman sosiaalisin ihminen? Mitä sitten vaikka en biletä tuolla jokaviikko? Tänään vietän syntymäpäiviäni ja jo neljättä vuotta peräkkäin en niitä pääse viettämään, niin kuin haluaisin. Mulle on aiheutunut ikäviä muistoja v.2010 ja en vaan uskalla käydä missään hki:n kuppiloissa sen takia, jos sattuisin törmäämään yhteenkään edes vanhaan puolituttuun. Pelottaa se ajatus, että saan kuraa niskaani tai että pitää esittää mukavaa ja sitten lytätään kaikki se, mitä olen tässä neljän vuoden aikana saanut aikaan (mm. unelmien ammatti.). Vaikka mulla onkin ''vaan'' ne kaksi kaveria, olen onnellinen, että olen päässyt ikävistä ihmisistä eroon. Todellisuudessa en usko, että vieläkään olen niistä eroon päässyt kokoaan esim. juuri tuon bilettämisen pelon takia, mutta uskon että aika auttaa tähänkin. Toivon että nämä ilkeät ihmiset keskittyisivät omaan elämään eikä tulisi aiheuttamaan muille mielipahaa,-aivan turhasta. Tähänkin auttaa vain aika ja uskon että sinäkin vielä voit ylpeänä olla helpottunut, onnellinen ja itsevarma<3. Pikkuhiljaa tässä mennään eteenpäin ja haaveillaan tulevasta. Suosittelen siis jättämään kaiken paskan taakse ja välittämättä siitä mitä inhottavaa se voi hetkellisesti tuoda sisälläsi<3 Aika helpottaa ja me tuemme sinua<3 T. Mimosa
VastaaPoistaNoin pari vuotta sitte, lukion kolmannen luokan aikana, mulle tapahtu jotain. Olin aikasemmin ollu se ilonen ja kupliva tyttö, joka jakso piristää kaikkia jo pelkällä läsnäololla ja aurinkoisella olemuksellaan. En vielä tänäkään päivänä tiiä mitä tapahtu, mutta pikkuhiljaa aloin vajota semmoseen todella syvään kuiluun ja pimeyteen, eikä missään tuntunu enää olevan mitään mieltä. Jokanen päivä tuntu samanlaiselta puurolta, ja koko se lukion viimenen vuosi on mulle yhtä sumua vieläkin. Olo oli semmonen ku ois tarponu loputtomassa suossa ilman et kukaan olis kulkenu siinä vieressä. Kaiken tän lisäksi mulle puhkes vielä syömishäiriö ja aloin inhota itteäni aivan suunnattomasti.. Mulle, joka aina oon ollu niin terve ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen! Saatto mennä viikkoki ku en syöny mitään lämmintä ruokaa, ja päivittäiset kalorit oli reippaasti alle 500.
VastaaPoistaPitkän aikaa meni ennen ku kukaan ees huomas edes mitään. Sitten ku mun ihanat ystävät tajusi että mulla ei oo kaikki ok, ne todisti mulle sen kuinka tärkeää on että on joku joka välittää. Joka ikinen päivä ne kyseli vointia, keksi yhteistä tekemistä ja varmisti ja piti huolta siitä että mä en oo ajatuksieni ja pahan oloni kanssa yksin.
Olihan tuosta pahan olon ja masennuksen suosta aivan helvetin vaikea rämpiä ylös, ja mullekki ehotettiin että menisin puhumaan jollekki ulkopuoliselle ja hakisin muutenkin apua, mutta mä en halunnu koska olin päättäny sen että mä pääsen tästä eroon ilman ketään ulkopuolista oman päättäväisyyteni ja ystävieni avulla. Pitkään siinä meni, mutta nyt kaikki alkaa olemaan hyvin, ja toi aika mun elämästä alkaa oleen vaan pahaa unta.
Eihän tää mun tarina siitä pahimmasta päästä ole, mutta halusin kuitenkin jakaa sen, ja sanoa sulle Jenni että ku itse päättää että tää ei voi jatkua näin ja alkaa tekemään niitä tietosesti erilaisia valintoja jotka parantaa sun oloa pikkuhiljaa, alkaa se valo siellä kuilun päässä pikkuhiljaa loistaa. Ja muista se, että vaikka välillä tuliski sitä takapakkia ja huonompaa päivää nii ei se sateenkaarikaan ilmesty ilman pientä sadetta!
Paljon tsemppiä ja muista, että jokanen päivä on uus mahollisuus!
Masennuslääkkeiden tarkoitus ei ole puuduttaa tai aiheuttaa kemiallisesti tuotettua hyvää oloa. Niiden tarkoitus on palauttaa aivojen välittäjäaineiden normaalitila. Masentuessa mielihyvähormonien, dopamiinin ja serotoniinin, tuotanto vähenee ja stressihormoni kortisolin tuotanto kasvaa. Nykyisissä SSRI-lääkkeissä (selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä) serotoniini-välittäjäaineen tasot aivoissasi nousevat takaisin normaalille tasolle 6kk-12kk aikana jonka jälkeen hoito lopetetaan. Pakko oli laittaa kun sanoit noin jyrkästi masennuslääkkeitä vastaan. Ite soin 18kk ja nyt 14kk ilman, parannuin niiden ja psykologin avulla kyllä masennuksesta ihan kokonaan :) Mutta upeeta että sulla on tollanen tahto, mutta muista että aina on tommonen back up plan.
VastaaPoistaWau Jenni! Ensinnäkin haluan sanoa, että ihailen avoimuuttasi ja aitouttasi! En tykkää hirveemmin lifestyle blogeista, mutta sun blogia rakastan. Sun blogi sisältää paljon syviä ajatuksia ja oot ihmisenä juuri sen oloinen, että haluaisin sut mun ystäväksi :)
VastaaPoistaOon lukenu sun blogia siitä saakka kun tän perustit ja nyt mulle tuli sellanen olo, että mun on pakko kommentoida. Jollain tavalla oon aistinu pahan olosi pitemmän aikaa tän blogin kautta. mulla on huojentunut olo, että sait masennus diagnoosin, sillä nyt on helpompi lähtee rakentamaan elämää parempaan suuntaan, kun tietää mistä paha olo johtuu. Toivottavati tästä mun tarinasta ja myös muiden tarinoista saisit apua oloosi!
Mulla on ollut masennusoireita pienestä saakka ja eri psykologien luona oon käynyt ala-asteelta asti, mut se pahin romahdus iski mulle noin kaksi vuotta sitten. Silloin olin nii huonossa kunnossa, että halusin vaan kuolla. Sitä henkistä tuskaa ei voinut edes sanoin kuvailla. Kerran sitten iski niin kova ahdistus, että mut vietiin päivystykseen jossa mulle syötettiin vaikka minkälaisia rauhotettavia. Jäin sinne tarkkailuun, ja seuraava aamuna mut vietiin osastolle. Osastohoitajien, psykiatrin ja äitini kanssa pidettiin palaveri ja päädyttiin siihen tulokseen, että jään avohoitoon. Tosta hetkestä lähtien oon käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan ja psykiatrin luona keskustelemassa. Sillon kun hoito aloitettiin, kävin monta kertaa viikossa hoitajan luona. Mulle on kokeiltu myös kolmea eri masennuslääkettä, mut jokaisesta oli mulle enemmän haittaa kun hyötyä. Mut mun siskolla on ollut myöskin masennus, jota hoidettiin lääkityksellä ja siitä oli hänelle suuri apu. Mun oloa lääkkeet vaa pahens, olin ku elävä zombi eikä millään ollut enää mitää väliä. Loukkasin jatkuvasti muita mun kommenteilla, kun ne lääkkeet turrutti niin mun tunne-elämän. Mulla myös lähti täysin ruokahalu ja laihduin 53 kilosta 45 kiloon. Se on tosi henkilökohtasta miten lääkkeet vaikuttaa, joten ite en nää sitä pahana jos kokeilee edes lääkehoitoa, mulle ne ei vaan sopineet.
Nykyään käyn mun hoitajan luona n. kerran kuukaudessa ja voin tosi hyvin! Mun paha olo johtu mun traumaattisesta ja rankasta elämästä, mut pala palalta oon saanu asiat käsiteltyä niin, että traumat on saatu käsiteltyä läpi ja elämänasenne on hyvinkin positiivinen. Tämän hetkiseen oloon on tehty ihan saatanan paljon töitä, mut on tää olotila sen kaiken työn arvosta.
Tsemppiä vielä Jenni! Mä ja moni muu tiedetään et selviät ja parannut tosta! Oot selvinny tähänkin asti nii tuut selviämään tästäkin <3
Huhh kaikenlaisia mudassa rypiöitä tää maailma onki pulollaa💪tottahan nää masennukset jne on mutta mua niin turhauttaa lukee näitä dramatisoituja juttuja...
VastaaPoistaVoimia paljon! Muista ettet ole yksin!! <3
VastaaPoistaOot ihana <3 ja hienoo et uskalsit/viittit ottaa puheeksi tällaisen asian, vähän vaikeamman mut silti, voitettavissa olevan! Halusin tulla kertoo et mulla itelläni oli aika hankalaa viime keväänä, osin, tai aika paljon syypää oli päihteet, suoraan sanon. omalla kohdallani siis oli näin, joillekin joku voi sopia, ehkä, tai ainakin kohtuudella, en kyl tiedä ajattelenko enään tota kohtuuttakaan hyvänä, mut kumminkin, ne siis oli osasyy pahaan oloon.. aluks jees joskus vuosia sitten kun alotti polttamaan oli niiiiin jees ja sipsipussille pysty nauraa tuntikausia. mut joo, sit vuosien säännöllinen käyttö ja viihdekäyttöö jne, ei hyvä, ku jos on vaikka oikeasti herkkä ja taipuvainen ahdistukseen, paniikkihäiriö diagnoosina + masennustakin oli. yli puol vuotta oon ollu ilman muutaku alkoo, ja parempaan suuntaan ehdottomasti olo mennyt. vainoharha ja ahdistukset johtu niin paljon esim. hatsista, tiesin sen kyl itekin.... vaikutti siihen muutkin asiat että elämä tuntuu taas hyvältä ja seesteiseltä, ero huonosta, pitkästä parisuhteesta tosi iso juttu plus se että aloitin lääkkeen joka oikeesti on ollut tärkeä tukipilari, ja sellainen lääke mikä kans on sopinut. joitain kokeiltiin ja tuli just huonoja sivuvaikutuksia,ja lihottavaa lääkettä en ota, (en vaikka plussapuolet oliskin muka paremmat).. mä oon ollu kans ite vastaan lääkkeitä ja jotenki ajatellut et ilman niitäkin pärjää, "ennen vanhaan ei edes tunnistettu masennusta/paniikkeja sun muita", ennenkin on niistä päästy - surusta ja pahoista oloista. mut joskus - ja sellanen tilanne elämässä voi tulla, että lääke, ja etenkin terapia tottakai voi olla tukena jos se sopii ja ku kai se oikeesti aivoihin vaikuttaa jollain tapaa sinne missä ne esim. serotoniinitasot on alhaiset tms. riippuu toki lääkkeestä ja annostuksesta, mut paljon oon kuullut niitä ja lukenut että lääke on ollut tukena esim just masennuksen hoidossa. ei se oo onnellisuuspilleri mut se on yks apukeino. mutta joo, omalla kohdalla myös sosiaaliset kanssakäymiset, työharjoittelu ja kaikki on parantanu itsetuntoa ja se yleensäkin et tekee taas jotain, koska mä hautauduin neljän seinän sisälle, en vaan päässy lähtee ja luulin, olin varma, et se paha olo ei tuu loppumaan. toisin kumminkin kävi. että asioilla on tapana järjestyä. sä oot kumminkin aktiivinen ja kaikkee, käyt koulua, pidät hauskaa eli elät elämää, kirjotat upeeta blogia, niin siinä mieles meil eri tilanne. mut mietinkin, et jos sulla on vähän niinku burn out toi olotila....muistathan myös ottaa iisisti ja kuunella itseäs ja just luopuu ainakin niiist ihmisistä jotka ei tuota sulle ku huonoi fiiliksii jne. oot upea ja varmasti ihana ihminen<3 ! kunnon romaani mut halusin avautua.
VastaaPoistaitse olen ollut ihan pienestä n. 7-8 vuotiaasta asti masentunut (tai siitä asti muistan, ehkä aiemminkin) ja on todettu masennus tosin sen tiesin ilman toteamisia, en ole vielä uskaltanut lääkkeitä käyttää vaikka ne saattaisivatkin auttaa. Minulla masennus ei nimittäin johdu aivokemiasta (itse sen tiedän ja kenenkään turha väittää vastaan koska minulla on oikea syy) vaan koetuista traumoista joita lääkkeetkään ei veisi pois, ja esim kavereillani on ollut normaali elämä ja lapsuus ja vain normaaleja vastoinkäymisiä, että liikaa omalle kohdalleni sattunut, liikaa itselle kannateltavaksi. Antaisin miltei mitä vain jos olisin saanu normaalin elämän kuten kaikki tuntemani ihmiset. (en sano etteikö muilla olisi vaikeaa mutta lähimmäisteni elämän tiedän ja aika helppoa ollut, en mitään voi sanoa tuntemattomista ihmisistä mutta läheisistäni kyllä ja aika monesta muusta (esim. koulukavereillani ei kai kovin vaikea elämä ole voinut ola jos esim. kynnen halkeaminen pilaa päivän? Itse en jaksa enää isommistakaan asioista välittää), itsellä nyt ollut kaikkea läheisten kuolemaa, pahoinpitely ja päällekäynti (se raisk-alkunen tapahtuma) ex-poikakaverilta (joka siis ensin oli normaali ja yhtenä päivänä sekosi ja heti sen jätinkin) ja heitteillejättöä pienenä
VastaaPoistatsemppiä ja tosi kiva että tuot esiin tällaisia aiheita ja ei haittaa lukea surullisistakin asioista näiden asioiden pävälvaloon tuominen on tärkeää! olet todella aito
joillakin yksinkertaisesti on helpompi elämä kuin muilla, joiden kannettavaksi tulee muillekin tarkoitetut surut..ja tämäkin voi masentaa sitten
VastaaPoistaMoikka Jenni!
VastaaPoistaootkin saanu tänne monia tarinoita, mutta haluisin nopeesti jakaa omani. Teit nimittäin AIVAN oikean ratkaisun kun sanoit ei osastolle ja lääkkeille. Itse oon kans ollut tossa tilanteessa, että oon saanut päättää mitä teen ja sanoin aina ei lääkkeille ja osastolla makaamiselle. Mulla meni vaan vajaa puoli vuotta ja olin taas oma itseni. Aloin treenaamaan enemmän (kannustan suakin alottaan liikunnan, se auttaa) ja jätin kertomatta asiasta kavereille, jotka eivät ymmärtäneet eli tein niinkuin säkin, eli aloin tehdä oikeita valintoja ystävyyssuhteiden kannalta. Avohoidossa kävin, eli n 3 krt kk puhumassa oman hoitajan kanssa eikä siinä muuta tarvittu. Paha olo vaan pikku hiljaa meni pois ja toki se on sielä jossain, mutta sain neuvot sen hallitsemiseen. Sano siis ei lääkkeille, masennuksesta voi päästä eroon ilman niitä!
oletkin varmaan oikein asiantuntija?
Poistaitse vuosia (ja edelleen jaksoittaisesti toisinaan) keskivaikean masennuksen kanssa kamppailleena voin sanoa että en varmaan olisi tässä ILMAN lääkkeitä.
kaikilla kun ei ole täysin sama diagnoosi, eikä toimi kaikki samat hoitomuodot.
itse tuskin olisin parantunut pahmmasta ilman lääkkeitä.
joillekin lääkkeet on pakko, että päästään siitä pahimmasta suosta ylös.
en halua kuulostaa ilkeältä, mutta jos sinulla on ollu masennus 4-5kk elämästäsi (joka kuulostaa enemmänki normaalilta, elämään kuuluvalta masennukselta minun korvaani, masennus kun on sairaus joka oikeasti saa ihmisen jäämään 4 seinän sisään sängyn pohjalle), et kyllä ole oikea ihminen puhumaan tästä.
Masennus on yksilöllistä, eikä se ole jokaisella samanlaista, eikä siten myöskään kaikki hoitomuodot sovi kaikille.
PoistaAno 1: Halusin vain jakaa oman tarinani:D vihaajat vihaa.. Ja ano 2 oot aivan oikees!
PoistaMä olin about vuos sitten samassa tilanteessa kun sä, kaikki oli päällepäin tosi hyvin: mulla oli ihania kavereita, duuni, rahaa, koti yms. Mutta silti oli vaan älyttömän paha olla. Mulla oli välillä huono omatunto sen takia kun en tullu onnelliseks vaikka mitä hyvää olisi tapahtunut.
VastaaPoistaMä rupesin käymään säännöllisesti psykologilla mikä helpotti tosi paljon, alotin salin, ja näin niin paljon kavereita kun oli vaan mahdollista. Tykkään käydä paljon baareissa ja sieltä mä sit opin tavan millä mä sain hyvän olon ees hetkeks, rupesin käyttämään essoja useemman kerran kuukaudessa. Mulla tosin kesti jonkun aikaa, että mä tajusin miten paljon ne aiheutti mulle masennusta, joten lopetin namit ja se oli ehkä paras päätös ikinä, koska vasta sen jälkeen oon alkanut saamaan itteeni kasaan.
Nyt mulla menee pikkuhiljaa paremmin, ja oikeestaan vasta nyt kun mulla on taas parempi olla, oon huomannut miten masentunut mä oikeesti olin. Siihen pahaan oloon vaan tottu.
Anyways toivon että saat ittes kuntoon, oot upee mimmi! <3
Jenni, luetko tota gmailia, jos sinne laitan viestiä..?
VastaaPoistaJoo luen! :)
Poistamulla on masennusta hoidettu lääkkeillä, olin itse aluksi vastaan, enkä suostunut niitä syömään, kunnes tilanne oli niin paha, että lääkäri sanoi, että nyt on pakko. lisäksi mulle selvitettiin, että lääkket ei muuta sun persoonallisuutta, vaan ne kehittää elimistön hormonituotantoa, joka auttaa kestämään stressiä ja masennusta paremmin, koska joillain ihmisillä on luonnostaan alhaiset hormonitasot näiden suhteen, oisko ollu serotoniinistä kyse? (korjatkaa jos olen väärässä)
VastaaPoistatoki lääkkeit ei yksinään tuonu helpotusta vaan oli jäätävä pariksi viikoksi saikulle. annoin itselleni luvan vaan levätä useimmat päivät. pikkuhiljaa aloin menemään sen mukavuusalueen ulkopuolelle, tapaamaan taas kavereita, lenkkeilemään jne, kunnes voimat palasi pikkuhiljaa. liikunta on oikeasti tosi hyvä apu masennukseen, koska se tuo fyysistä väsymystä niin unikin tulee illalla paremmin! ihan vaan askel kerrallaan, joskus on pakko käydä rypemässä pohjamudissa että voi nähdä taas auringon. olet ihana <3
Voimia Jenni sulle tosi paljon! Sä kyllä selviit mistä vaa, nii tästäki ♥
VastaaPoistaMulle todettiin lievä masennus reilu vuos sitten. Kävin puolvuotta säännöllisesti puhuu psykolokin kanssa ja se helpotti. Lisäks seki että elämään tuli ystävä jota kaipasin autto hurjasti mua nousemaan ja jaksamaan. Voin vaa kuvitella miten raskasta sulla on, kun jo lievä masennus oli hirvee.
Voimia sulle erittäin paljon. Se ei todellakaan ole mikään häpeä myöntää ettei nyt vaan jaksa.
VastaaPoistaMulla itellä diagnosoitiin keskivaikea masennus pari vuotta sitten. Usean vuoden ajan jaksoin kyllä koulussa ja kesällä töissä käydä, mutta kotiin kun pääsin niin menin suoraan sänkyyn ja siellä pysyinkin seuraavaan aamuun asti. Ei ollut voimaa eikä intoa tehdä yhtään mitään. Etäännyin kavereista kun en ikinä niitä nähnyt muualla kun koulussa. En pystyny ajattelemaan selkeästi asioita joita mulle oli nuorena tapahtunut (perheenjäsenten sairastelut ja kuolemat.) En pystynyt puhumaan mun pahasta olosta yhtään kenellekkään koska mulla ei vaan ollut voimaa siihen. Lopulta poikaystävä "pakotti" mun käymään mielenterveystoimistolla. Alkuun kävin parin viikon välein juttelemassa, mutta en mä pystynyt kunnolla kohtaamaan niitä asioita. Mulle tarjottiin mielialalääkettä 20mg päiväannoksella. Aloin lääkkeitä napsimaan ja samalla kävin terapiassa. Puolisen vuotta meni kun huomasin, että pystyn jopa puhumaan niistä vaikeista asioita ilman että murrun ihan täysin. Ennen ajatukset oli yksi iso mörkö mielenpäällä jota en pystynyt kohtaamaan, mutta lääkkeet anto mulle sen verran puhtia että pystyin käymään siihen käsiksi. Lääkkeitä söin n. puolitoista vuotta samalla terapiassa käyden. Nyt oon lopettanut lääkkeet ja käyn juttelemassa enää parin kuukauden välein. Jäljestäpäin sitä vasta tajuaa miten pohjalla sitä joskus oli.
En minäkään usko lääkkeisiin minään järjettöminä annoksina jotka vain turruttavat potilaan. Tottakai kaikki on ihmiskohtasta, mutta mulle lääkkeistä oli suunnaton apu. Suosittelen kokeilemaan sillä ehdolla ettei sulle tyrkytetä mitään yli 50mg annoksia. Se kuitenkin on melkoista myrkkyä, että en ihmettele jos tuollaisilla annoksilla muuttuu turraksi zombiksi. Vähän surullista lukea näitä tarinoita miten ihmisille on tuputettu ihan jäätäviä annoksia ja siksi mielipide masennuslääkkeistä on erittäin negatiivinen. :/
ootko yhteydes henkilöön A.R ja oliko sulla sellanen turkin matka
VastaaPoistamulla todettiin myös pitkäaikanen keskivaikea masennus tossa pari vuotta sitten. pistettiin lääkitys jota söin about 2kk kunnolla. sitten se meni niin epäsäännölliseks se lääkkeitten syöminen niin päätin ihan ite lopettaa ne koska halusin parantua ilman mitään lääkitystä. pitää vaan uskoo itteensä ja ottaa päivä kerrallaan ja olin mahollisimman paljon kavereitten ja perheen seurassa niin parannuin! joten kokemuksesta voin sanoa että masennuksesta voi parantua ilman mitään lääkitystä jos vaan tarpeeks uskoo itteensä ja parantumiseen! tietenkin jättää ikuiset arvet ja masennus on mielessä päivittäin ja pelko siitä että se uusiutuu... tsemppiä kyllä sie pärjäät <3
VastaaPoistaTerapia on tosi hyvä hoitomuoto, vaikkakin tosi raskas. Mulla on kohta 5 ja puol vuotta tiivistä hoitoa takana ja oon selvinny ilman lääkitystä. Terapia on ollu mun pelastus. Päivä kerrallaan! Tsemppiä sinne <3
VastaaPoistaLääkkeet ei ratkase yhtikäs mitään. Trust me. Ne on myrkkyä aivoille ja elimistölle. Niitä pitäis ottaa oikeestaan vaan, kun mikään muu ei auta. Tää on mun mielipide. Mulla on ollu jonkin sorttista "masennusta" lapsesta asti, yleensä syksyn alussa tai sitten keskellä pahinta kaamosta. Mun mielestä tää on ihan luonnollista, koska kaikilla ihmisillä on erilaisia kausia.
VastaaPoistaItsellä auttaa terveellinen ruokavalio, esim kokeile syödä tosi paljon hedelmii ja marjoja aamusin. Lisää kasvisruokia ja ota vaikka C-vitamiinia purkista, valolamppu on myös mulla ihan vakkarikäytössä. Liikunta tosiaan kannattaa aina! Juokseminen on mulle ehdoton henkireikä, kokeile myös hot joogaa ja zumbaa! En ymmärrä miksi lääkärit on aina tuputtamassa pillereitä. Kannattaa myös löytää intohimoa jostain asiasta. Jos vaikka sun unelma on aina ollut kokeilla balettia, mene alkeisbalettitunnille tai tee jotain muuta hullua!
Tsemppiä sulle ja toivottavasti sulla on kohta taas hyvä olla =)
xxx
Suututtaa tämmöiset kommentit. Ihminen, joka ei ikinä ole masennusta (puhun nyt siitä sairaudesta, en siitä normaalista ja luonnollisesta tunteesta joka tulee vuodenaikojen mukana ja menee ohi.) kokenut tulee laukomaan totuutena sitä, että lääkkeet on myrkkyä ja ne ei auta mitään. "kannattaa löytää intohimoa jostain asiasta" tajuatko mitä tarkottaa kun on masentunut (sairaus)?? Sillon on yksinkertaisesti mahdotonta koittaa löytää intohimoa mistään. Aivot on niin lukossa että sitä ei yksinkertaisesti pysty ehkä edes sängystä nousemaan. Se ei ole mitään "piristyn nyt ja lähden lenkille."
PoistaJoo, kyllä mustakin lääkkeitä tuputetaan vähän liian helposti, ensin kannattaisi kokeilla ihan vaan tehokasta terapiaa. Aina se vaan ei auta, joskus sitä ihminen on niin pohjalla, ettei yksinkertaisesti ilman lääkkeitä pysty nousemaan kuopasta.
Masennus ei ole surua, se ei ole pahaa mieltä kun illat pimenee. Se on sairaus joka voi lähteä liikkeelle normaalista surusta ja pahasta mielestä ja kasvaa niin isoksi, että aivojen välittäjäaineiden tuotantoon tulee häiriö.
Joten jooko, älä tulee laukomaan tuollasta p*skaa totuutena kun et tiedä pätkääkään mistä puhut. Just tuommoiset ihmiset ovat syy miksei masennusta oteta tosissaan.
Ano 20.37, mä niin kovasti toivoisin että juuri sun kaltaiset henkilöt vois hypätä edes päiväksi oikeasti masentuneen ihmisen elämään.
PoistaItse aloitin terapiassa käynnin 12-vuotiaana, koska elämä tuntui toivottomalta ja kotona oli hirvittävän paha olla - ja 12-vuotias on sentään vielä lapsi. 15-vuotiaana vuosien terapian jälkeen pääsin lääkkeillä osittain eroon hyvin pahasta paniikkihäiriöstä, joka lukitsi mut kuukausiksi neljän seinän sisälle: pystyin taas käymään koulussa ja tutustumaan ihmisiin. Tie on ollut helvetin vaikea ja kivikkoinen; tiedän, ettei paniikki luultavasti koskaan katoa kokonaan. Vasta muutama päivä sitten työmatkalla oli pakko hypätä ulos bussista ja ottaa taxi töihin, koska dösässä tunsin kuolevani siihen paikkaan.
Masennus on läsnä koko ajan. Se tuntuu raskaalta harteilla ja tekee kaikesta ilotonta ja arvotonta. Sä et oikeasti jaksa nousta aamulla sängystä, koska tulevaisuutta ei ole eikä sen vuoksi mitään jonka takia nousta. Sä et todellakaan jaksa lähteä sinne lenkille, koska olet niin voimaton, ja viikon aikana suusta on mennyt pari lasillista kaakaota ja yhteensä 3 ruisleipää.
Nyt 20-vuotiaana käyn edelleen psykoterapiassa ja syön piristäviä (amfetamiinipohjaisia) lääkkeitä aamuisin, jotta pääsisin kouluun ja töihin ja jaksaisin olla molemmissa skarppina. Olen lapsesta asti kärsinyt univaikeuksista, joten pilleri aamulla herättää, toinen illalla nukuttaa. Se tuntuu itsestänikin hurjalta, mutta on välttämätöntä, mikäli haluan ylläpitää normaalia vuorokausirytmiä. Liikunta ja terveellinen ruokavalio auttavat kyllä yleisfiiliksen kannalta, mutta eivät ne saa masentunutta aamuisin nousemaan sängystä. Ja kuten ylempi ano sanoi, masennus johtuu monissa tapauksissa välittäjäaineiden häiriöstä, jolloin lenkkeily on kyllä kaunis ajatus, mutta tehoton sellainen.
Mä olen onnellinen siitä, että pystyn tällä hetkellä elämään varsin normaalisti: valmistun pian koulusta, mulla on tosi mukava kokopäivätyö ja kavereita sekä pystyn peittämään paniikin ja masennuksen niiltä, joille en siitä halua avautua. Mutta että C-vitamiinia purkista. Hah. :D
Mua taas suututtaa tää ihmisten älytön lääkitseminen. Olen ollut kolme kertaa suljetulla osastolla milloin kuukausia ja milloin viikkoja ja niin helvetinmoisessa pöllyssä, etten muista niistä ajoista yhtään mitään. Avohoidossa omasta pyynnöstä lääkemääriä vähennetty (söin yhdessä vaiheessa kahdeksaa eri psyykelääkettä samaan aikaan) ja saanut jotain tolkkua tähän elämään. Lihoin, nukuin jatkuvasti, olin todella itsetuhoinen ja epätoivoinen. Jäin bentsokoukkuun ja siitä olikin sitten kiva vierottua kun ei mihinkään kyennyt ilman niitä. En siis sano, etteikö ne auttaisi jotain. Minua ei juurikaan, sivuvaikutukset teki olosta entistä kamalemman
PoistaOsastolla oleminen ei todellakaan ole sitä, että sitä lukitaan johonkin huoneeseen. Itse olin itsemurhayrityksen jälkeen muutaman viikon avo-osastolla mielisairaalassa (ilmoittamalla sai siis käydä kaupassa jne.) ja siitä oli oikeasti apua. Joka päivälle oli aktiviteettia ja säännöllinen rytmi helpotti oloa ja elämää kummasti. Söin osastolla olon jälkeen n. vuoden ajan masennuslääkkeitä ja nykyään (näin kahden ja puolen vuoden jälkeen) olen täysin kunnossa ja onnellinen.
VastaaPoistaVoimia<3
VastaaPoistaMoi Jenni.
VastaaPoistaMahtava kuulla että olet saanut diagnoosin ja näin pääset(te) parantelemaan oloasi pikkuhiljaa parempaan. Olen pidemmän aikaa seurannut blogiasi, ja pidän blogiasi parhaiden joukossa.
Kerron oman tarinani masennukseen liittyen. Sairastan kroonista masennusta, ahdistuneisuushäiriö kulkee käsikädessä masennuksen kanssa. Olen sairastanut 14 -vuotiaasta saakka, mutta en itse ole ollut tietoinen tästä kuin vasta muutama kuukausi sitten. Minulla diagnosoitiin myös traumaperäinen stressihäiriö, agorafobia sekä sosiaalinen fobia. En saa myöskään nukutuksi.
Itse olin myös vastaan lääkitystä, mutta lääkehoito yhdistettynä psykoterapiaan on saanut olotilan kohenemaan. Ensimmäiset viikot lääkkeiden kanssa olivat täyttä helvettiä, luulin tulevani hulluksi. Lääkkeissä on sivuvaikutuksia, mutta olen huomannut että sivuvaikutukset ovat pieni haitta sen tehokkuuteen nähden.
Suosittelen, että keskustelet lääkärisi/terapeuttisi kanssa mahdollisesta lääkehoidosta. Tsemppiä sulle Jenni, muista, ettet ole yksin tämän asian kanssa. :)
T: IJ
Kyllä se siitä! (: Itse olen kärsinyt noin 5 votta vaikeasta masennuksesta, mutta liikunta auttaa ja ne hyvät kaverit! (: Itselläni on kokeiltu monenlaista lääkitystä, mutta mikään ei oikeen auttanut paitsi yksi muistaakseni joku petriptyl? Sitä sain unettomuuteen ja myös mielialani lähti paranemaan kun sai nukuttuakin! (: Olen käynyt myös vuosia säännöllisesti puhumassa vaikeista asioista psykologille. Tämäkin on auttanut! Viimeisin ja ehkä paras apukeino on minulla ollut muutto ja uusi työ jne. Sain paljon itsevarmuutta kun uskalsin tutustua uusiin ihmisiin. Ei sekään ollut helppoa, suorastaan jouduin pakottaa itteni mennä puhuu jollekkin, mutta kyllä sä vielä parannut! (:
VastaaPoistaEn tiedä mikä on suhteesi uskontoon, mutta ajattelin nyt nostaa sen tähän esille, sillä itselle se oli vaikeimpana aikana henkireikä.
VastaaPoistaVoi toki olla,että kristinusko vaihtoehtona ei tunnu hyvältä. Se on saanut viime vuosina niin tajuttomasti kuraa medialta niskaan. Moni ei ole edes käynyt kirkossa tai diakonian ryhmissä ja käsitys koko kirkosta muodostetaan vain päivi räsäsen perusteella.
itse selvisin ilman lääkkeitä seurakunnan avulla. Sain seurakunnasta paljon uusia ystäviä ja hauskan ja turvallisen ajanviettopaikan. Kirkko järjestää myös aivan älyhauskoja leirejä ja tapahtumia ympäri vuoden.
moni ajattelee raamatun olevan kauheen vanhanaikainen ja tylsä. Mutta onko moni oikeasti lukenut sitä rukoillen ja ajan kanssa? Kokeilkaapa tarttua uuteen testamenttiin ja lukekaa sitä vaikka tunti. Ainakin minulla se muutti elämän aivan täysin.
Matt 11:28:
"Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."
Siunausta sinulle.
Tässä mun kaikki vinkit paranemiseen:
VastaaPoista- vapaaehtoistyö, omastaan antaminen ja vähempiosaisten auttaminen voimauttaa: mee käymään vanhustentalossa, ilmoittaudu mukaan Pelastakaa lapset toimintaan...
- Liiku ja syö hyvin. Itse muutin ruokavalion täysin: kasvisruokavalio ja suusta sisään vain terveellisiä asioita.
- syvällisten miettiminen. Itse tein unelmakarttoja, mitä haluan saavuttaa ennen kuolemaa, mitä haluan elämälläni tehdä...
- rakasta: itse lakkasin puhumasta pahaa, valehtelemasta yms... päätin että suusta saa tulla vain hyviä asioita <3
- leirit: seurakunnan leirit on jotain parasta. Siellä saa itkeä ja nauraa ihanasti ihanien ihmisten kanssa.
- Aivan uudet erilaiset harrastukset: ala maalaamaan, mee laulutunneille, teatterikurssille, pianotunneille..
- mene vapaaehtoistyöhön kehitysvammaisten pariin. Siitä oppii paljon elämänilosta.
- nostalgia. Usein ihmiset ovat onnellisemmillaan lapsena. Olotila, lapsenomaisuus, on mielestäni avain onneen. Katso Maija Poppanen ja Pocahontas, askartelen hauska synttärikortti. Syö Danonino jugurtteja ja katsele Totoroa. Itse saan lasten elokuvista paljon voimaa elää, viimeisimpänä katsoin eilen Momo-pieni orpotyttö elokuvan.
- lue hyvän olon kirjoja. Kiinalaista viisautta, uutta testamenttia ja vaikkapa luontaishoidoista.
- inspiroidu ja ota elämään ihan uusi suunta. Filosofoi ja mieti mitä oikeasti elämältä haluat. Irrallista bile elämää, boheemia taiteilija elämää, turvallista lapsen omaista peter pan elämää vai rauhallista koti elämää?
Mie oon jo monta kertaa sun blogia lukiessa tullu siihen tulokseen et sulla on jonkinasteinen masennus.. :/ Sun tekstit on nimittäin muistuttanu hyvin paljon sitä aikaa kun itse olin sairastumassa masennukseen. Tai olin jo sairastunut.
VastaaPoistaOon tainnu pari kertaa kommentoida joko anona tai ihan nimellä tänne. Kirjotan omaa blogia osoitteessa mantanmietteet.blogspot.com jos kiinnostaa käydä lukemassa. Siellä on muutenki paljon tarkemmin "infoa" mun masennuksesta ja sairastamisen vaiheista ja ajatuksista yleensä.
Siltä varalta ettet jaksa käydä lukemassa niin kerron tähän jotain: Oon nyt 21-vuotias, masennus mulla diagnosoitiin kun olin 16-vuotias, mutta oireet alko jo siinä 14-15-vuotiaana. Olen ollu avo-osastolla about kolme kuukautta, tuota ennen olin viikon verran suljetulla. Molemmat osastokokemukset oli hyviä, vaikka tietenki siinä hetkessä ajattelin asioista aivan eri tavalla. Osasto autto mua hyväksymään sen, että en yksinkertaisesti jaksa. Sain itkeä ja voida henkisesti pahoin, mutta mun ei tarvinnu pelätä oman turvallisuuden puolesta. Ei tarvinnu pelätä et tekisin itelleni jotain mitä katuisin myöhemmin. Eihän osastot yleisesti ottaen oo mitään hohdokkaita paikkoja, mutta sain sieltä monta hyvää ystävää, joiden kanssa olen tekemisissä yhä. Ei todellakaan mikään turha reissu!
Lääkityksenä on ollu sertralin 100mg, mikä toimii tällä hetkellä hyvin. Tavoitteena on toki päästä tuosta jossain vaiheessa eroon, tällä kertaa ihan suunnitelman kanssa. Yleensä oon tehny ihan väärin ja yrittäny lopettaa sen kerralla tai muuten liian nopeassa tahdissa. Sen takia vointi on huonontunu nopeasti eikä pää oo pysyny mukana. Onneks mulla on myös psykoterapia, jota on vielä mahdollisuus saada reilu vuosi Kelan tukemana.
Hoidosta yleensä on tullu sellanen olo et mikään ei auta. Välillä pitää pysähtyä miettimään et miten asiat olikaan vuosi sitten. Siinä vaiheessa yleensä huomaa muutoksia parempaan suuntaan. Pitää muistaa olla tyytyväinen pienistäki asioista. Omalla kohalla tarviin aina jonku ulkopuolisen kertomaan miten oon edenny. Oon jotenki tosi sokea mitä tulee itteäni koskeviin asioihin.
On vaikea eritellä paranemiseen vaikuttaneita asioita, koska mikään yksittäinen juttu ei oo vieny mua isoa harppausta eteenpäin. Terapia, lääkitys ja armollisuus itteä kohtaan on varmaan ollu suurimmat tekijät. Tietenki pitäis muistaa huolehtia syömisestä, liikunnasta, levosta ja sosiaalisesta elämästä. Mulle oli tosi vaikeaa opetella syömään pienen sh-kierteen jälkeen... Unettomuuden takia lepoa en juuri saanu, eikä sosiaalinen elämä sen takia kiinnostanu. Pikkuhiljaa oon saanu jokasella osa-alueella petrattua, eikä mikäään tunnu enää täysin mahdottomalta. Vaikealta kyllä, mutta sitä en ihmettele yhtään.
Paljon tsemppiä sulle! Tärkeintä on olla rehellinen itseä ja hoitavaa tahoa kohtaan. Yritä muistaa et pienet askeleet hitaasti eteenpäin on parempia ko isot harppaukset nopeasti. Älä sulje lääkitystä kokonaan pois, mieti ainaki asiaa. Ymmärrän hyvin et tässä vaiheessa lääkitys ei tunnu sopivalta ratkasulta, osastosta puhumattakaan. Ei kannata suostua ihan kaikkeen mitä ehotetaan, omaa järkeäki saa käyttää! Koitahan pärjäillä :)
Mulla todettiin tämän vuoden tammikuussa masennus. En itse ollut asiaa tajunnut (vaikka olin ollutkin jo pitkään todella allapäin ja itkenyt syyttä päivittäin n. Kuukauden ajan)vaan yksi päivä mut ns vietiin vaan lääkärin vastaanotolle. Lääkehoitohan siitä tuli, ja se auttoikin todella nopeasti. Kuulemma ihan silmissä huomasi eron kun aloin voimaan paremmin.
VastaaPoistaAsuin tuolloin ulkomailla ja en missään isolla paikkakunnalla. Tämä oli saanut todella nopeasti minut eristäytymään kaikesta ja kaikista, mikä teki minut myös hyvin välinpitämättömäksi ja laiskaksi. Itse en myöskään tykännyt tästä ns. Kemiallisesta onnellisuudesta, mutta jos unohdin ottaa lääkkeet parina päivänä aloin heti taas masentua ja itkeskelemään.
Parannuin nopeasti, ihan parissa kuukaudessa. Kuitenkin masennus lääkkeitä pitää syödä aina vähintään puoli vuotta, ennen kuin saa alkaa vierottautua. Muutin kesällä takaisin Suomeen ja lääkärin kanssa sovittiin että elokuussa saan porrastetusti alkaa lopetella lääkkeiden syömistä. Pieniä vieroitus oireita oli muutaman viikon ajan, kuten outoa huimausta sekä väsymistä. Nyt olen ollut kuukauden ilman lääkkeitä ja täytyy sanoa että voin paljon paremmin!
täällä on jo älyttömästi näitä kokemuksia ja Jenni entiedä jaksatko edes lukea näitä kaikkia, mutta sanon nyt vähän taas tästä kuuluisasta omasta kokemuksestani:
VastaaPoistasairastuin masennukseen jo ala-asteen loppupuolella, tuolloin ei oltu diagnoosia annettu, mutta itkeskelin lähes joka päivä ilman syytä, ja päiväkirjassani pohdin sitä miten minua ahdistaa jokin. en vain tiennyt, että mikä. pelkäsin nukkumaanmenoa ja sanoin pari kertaa äidilleni (äiti on myöhemmin kertonut) : "Äiti, musta tuntuu että mä olen sellaisessa tunnelissa, ja mun edessä tunnelin päässä on pilkkopimeää". kirjoitin itsetuhoisia runoja ja olin alakuloinen, vaikka minulla oli ystäviä ja rakastava perhe.
8-luokalla sairastuin anoreksiaan, ja 9-luokan alussa minut passitettiin kiireellisellä lähetteellä nuorisopsykiatrian osastolle pakkohoitoom hälyyttävän alhaisen painon takia. samalla minulla diagnosoitiin vaikea masennus.
täällä on paljon neuvoja "liiku, syö terveellisesti, karsi ahdistavat ihmissuhteet pois, pakota itsesi pois sieltä kuopasta, älä missään nimessä aloita lääkitystä tai mene osastolle suljettujen ovien taakse." varmasti nuo neuvot toimivat joillakin. minäkin jaksoin uskoa siihen, että pärjään ilman lääkkeitä ja että painon noustessa ja ruokavalion kohentuessa masennuskin lähtee. olin erittäin lääkevastainen, en koskaan ottanut buranaa, ennenkuin päähän koski niin että itketti. mutta kun mä huomasin itkeväni ja hyperventiloivani joka ikinen päivä osastolla, ja kun hoitajat aina kysyivät syytä, enkä osannut sellaista löytää, tajusin etten mä voi mitenkään tätä D-vitamiinilla ja liikunnalla poistaa. mulla ei ollut voimia edes siirtyä omasta huoneesta vessaan, miten mä pystyisin lähtemään lenkille? (ja itseasiassa olin liikuntakiellossa anoreksian takia muutenkin..:D)
aloitin masennuslääkityksen, ja mulla alkoi mennä pikkuhiljaa paremmin. pelkäsin juuri sitä, että lääkitys luo "valheellisen onnellisuuden tunteen", mutta ei se tuo. kun serotoniinin määrä aivoissa lisääntyy, ihminen muuttuu enemmän siksi ihmiseksi, joka oli ennen masennusta. asiat jotka ennen kiinnostuvat, alkoivat kiinnostaa uudelleen. niihin jaksoi taas paneutua, pikkuhiljaa.
äh, tästä tuli nyt erittäin pitkä teksti.. mulle kuuluu nykyisin ihan hyvää, masennuksesta en ole kokonaan parantunut, mutta anoreksiasta kylläkin. sitten takana 3 vuotta bulimiaa ja nyt menossa ensimmäinen parempi vuosi syömishäiriöiden suhteen viiteen vuoteen :) olen löytänyt ihanan poikaystävän ja opiskelen kevyellä viikkolukujärjestyksellä. kävin polin terapiassa 4 vuotta ja tämän vuoden tammikuussa aloitin psykoterapian joka on auttanut jo nyt hirmuisesti! nostin 33kg -> 55kg joten aika iso muutos on tapahtunut..
tsemppiä Jenni, et ole yksin, niinkuin räjähtäneestä kommenttiboksistasi varmasti huomaatkin :'D
Ensinnäkään mikään lääke ei tee sua onnelliseksi. Kannattaa oikeesti pyytää ensin lähete psykiatrian polille ja varata sieltä aika terapeutille jonka kautta varmasti pääset psykiatriaan erikoistuneelle lääkärille, joka osaa määrätä sulle juuri sopivat lääkkeet. Itsekin olen ollut niin lääkevastainen aikoinaan, mitään apua en ottanut vastaan koska "ei mulle mistään hömpötyksistä ole apua, selviän itsekkin." Ja niin siinä sitten kävi, että olin todella pohjalla. Heräsin viime joulukuussa sairaalasta heikossa hapessa kun olin päättänyt luovuttaa ja tehdä itselleni pahoja asioita. Nyt mulla menee olosuhteisiin nähden hyvin. Syön ssri-lääkkeitä enkä ole vuosiin voinut näin hyvin. Toki liikunta, terveellinen ruokavalio ja sosiaaliset suhteet kulkevat lääkityksen tukena. En kadu päivääkään, että aloitin lääkkeet. Tsemppiä, et ole yksin. :)
VastaaPoistaMoi!
VastaaPoistaEksyin sun blogiin sattumalta (tatska-postauksen ansiosta) ja apua mun oli ihan pakko tulla kirjottaan kommenttia. Parista viimeisimmästä päivityksestä iskee loma- (ja kroppa)kateus, ja susta saa helposti "täydellisen" kuvan; blondi, matkustelee, kaunis, hoikka.. Jatkoin lukemista kiinnostuneena, ja bongasin mm. tämän päivityksen. Jotenki tuli hirveenä hyökyaaltoefektinä tajuuminen, miten väärän kuvan voi äkisti saada.
Et todellakaan ole saanut kaikkea, mutta silti oot ITE TEHNY KAIKKESI, että sun elämä ois parempaa, mm. sun asenne on mielettömän avoin. Hirveesti jää blogimaailmassa varjoon se oikee arki ja todellisuus, joka ei aina oo lomamatkoja ja uusia vaatteita. Sulla ei näin ole. Ihanaa ja rohkeeta, että sun blogissa ei kaikki oo "ihanaa arkee" vaan löytyy myös vaikeita asioita. Vaikutat tosi vahvalta ihmiseltä, ja en usko hetkeekään, että masennus nujertaa sut.
Mun siskolla on diagnosoitu masennus aiemmin. Ikävä kyllä se ei aina näy just "surullisuutena", vaan jaksamattomuutena, tulee sivullisena fiilis et ei vaan k.o. henkilöä kiinnosta. Tilanne toki on ihan toisenlainen. Pitkään muilla (ja itse henkilöllä) on vaan hirvee fiilis ettei toi oo oma ittensä. Jotenki masennus näkyy minusta helposti siinä, että se ihminen vaan vaikuttaa erilaiselta, jotenki ei täydeltä versiolta itsestään. No, mun sisko sai masennuslääkkeet, mutta vaan kuuriksi. Se on musta hirveen hyvä, koska samalla pääsee yli siitä pahimmasta, mut se työ (terapia yms.) on silti tehtävä. Tuntuu ihanalta, että sisko on taas "normaali", koska välillä tuli tunne ettei enää ees tunne koko ihmistä.
Pääpointti siis, että sää saat kyllä oman "hehkusi" takaisin, kun vaan jaksat kulkee eteenpäin. Oikeesti toivon sulle kaikkea hyvää, musta on kivaa, ettei tarvii olla täydellinen perintöposliini, ja se et tuot elämäsi särötki esiin on vaan niin aitoa.
Moi!
VastaaPoistaPerustin keskustelu- ja vertaistukifoorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Aiheina on mm. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.
Tervetuloa mukaan keskustelemaan kaikki joita aihepiiri koskettaa!
https://www.hullujenhuone.com