Mulla on sellanen fiilis, että haluan puhua jostain syvällisemmästä. Tai mun ajatuksista. Mietin hetken, kunnes päädyin aiheeseen ulkonäkö. Tällä vuosisadalla millä me nuoret tytöt ja naiset eletään, on loputtomasti paineita. Mä oon taistellut oman ulkonäköni ja kroppani kanssa paljon. Mua on haukuttu hörökorvaksi, perunanenäksi, luurangoksi, ettei mulla ei ole tissejä eikä persettä, sekä että oon yksinkertasesti ruma. Vielä jokin aika sitten otin todella paljon nuo kaikki haukut itseeni, kunnes aikuistuin. Opin elää ulkonäköni kanssa ja olemaan itseeni tyytyväinen. Onko tää elämä muutenkin vaan ulkonäöstä kiinni, siitäkö kaikki riippuu? Ei.
Mennään vaikka vuosi taakseppäin. Mä olin aivan valmis menemään kauneusleikkaukseen ja harkitsinkin sitä, kunnes olisin täysi-ikäinen ja saisin säästettyä rahaa. Mutta miksi ihmeessä nuori nainen menisi tekemään jonkun niin radikaalin päätöksen? Muuttaisi omaa kroppaansa lopullisesti, vaikka ei oikeesti olisi tarvetta? Lisäksi kaikki järkyttävät riskit mitä noihin toimenpiteisiin sisältyy on ihan hullua. Ja olisinko mennyt leikkaukseen itseni takia vai miellyttääkseni muita?
Jos taas joku sanoo, että tykkää vaikka omista kasvonpiirteistään eikä haluaisi muuttaa niitä, pidetään ihmistä yleensä automaattisesti ylimielisenä. Itsensä kehuminen ei käy tässä maailmassa päinsä. Mä voin ihan suoraan sanoa, että mä tykkään esimerkiksi mun pitkistä ja hoikista jaloista. Onko se oikeesti paha juttu? Eikö sitä saa sanoa ääneen? Jotkut ihmiset saa jollain sairaalla tavalla itselleen siitä hyvän mielen, kun jollain muulla on huono itsetunto. Silloin tuntee itsensä paremmaksi.
Mä haluankin kannustaa teitä kaikkia rakastamaan itseänne juuri sellaisena kun ootte. Älkää alistuko muiden haukkumisille. Etsikää vartalostanne niitä asioita, joista pidätte. Jokaisesta löytyy jotain kaunista.
