Elämää muurien tällä puolen

Mä oon miettinyt tän postauksen kirjottamista monta kuukautta joka päivä. Joka ikinen päivä. Tää asia tulee kumminkin olemaan niin lähellä mua pidemmän aikaa ja blogi on mulle yks mun elämän tärkeimpiä juttuja, joten mä päätin nyt julkasta tän. Saan jatkuvasti kommentteja missä kysellään mun poikaystävästä. Miks en kirjota E:stä, lisää kuvia tai mitään muutakaan vaikka me seurustellaan? Miks me muutettiin erilleen? Mehän oltiin niin rakastuneita? Niin me oltiinkin ja ollaan vieläkin, mut
E on joutunut vankilaan. Tää tapahtu itseasiassa jo syksyllä ja ollaan oltu nyt siis erossa 4 kuukautta. Tää on ihan sairas tunne, et kaks ihmistä jotka rakastaa toisiaan ylikaiken eikä haluu maailmassa mitään muuta ku olla toistensa kanssa vuorokauden ympäri, joutuu eroon toisistaan. Mä oon ollut tän syksyn ja talven niin hukassa, etten enää tiiä mitä mä tekisin. Mulla on ollu niin paha olla. Ei vaan itteni vuoks, vaan E:n. E on yks kiltein ja hienoin ihminen ketä mä tunnen tässä maailmassa. E ei oo paha, E on vaan tehny niin vääriä päätöksiä elämässä ja saa nyt vastaa omista teoistaan. Mua sattuu vaan niin paljon ajatella, että mun rakastama ihminen on jossain tollasessa paikassa eikä se oo vähään aikaan tulossa takasin.. Kaikki mun lähimmäiset viedään multa pois, taivaaseen tai vankilaan. Millon tää loppuu?

Mun elämään on mahtunut aina niin paljon pahaa ja mietinkin kesällä miten mä voin tuntee sellasen tunteen kun "onnellinen"? Mä olin oikeesti ONNELLINEN. Musta tuntu että nyt menee jo vähän liian hyvin, et kohta on pakko tapahtuu jotain pahaa. Ei mun elämään oo kumminkaan suotu mitään hyvää, pakkohan jotain on tapahtuu. Ja niinhän se tapahtu. Ekat viikot ja kuukaudet oli niin raskaita, että mä olin jo ihan luovuttamassa. Saatiin kirjottaa kirjeitä, mut tuntu et se tekee koko hommasta vieläki raskaammaan. Luet rakkauden tunnustuksia paperilta, eihän tollasta nää kun leffoissa. Mä vaan itkin, itkin ja itkin. Mulla oli maailman ihanin mies ja nyt mä olin yksin.

Nyt 4 kuukauden jälkeen on vähän helpottanut. Saadaan nähä 2 kertaa viikossa, vaikka se onkin vaan 45 minuuttia lasikopin takaa, tuntuu se paljolta. Ehkä kuukauden päästä onnistuu sellaset tapaamiset, jollon saadaan olla 2,5 tuntia rauhassa kahdestaan huoneessa. Miten se meneekin aina niin, että sitä osaa arvostaa vasta kun menettää? Se oli niin itsestäänselvyys, että mä meen illalla E:n viereen nukkumaan ja herään sen vierestä. Nyt se on mahdotonta. Mä antaisin mitä vaan, että se ois mahdollista.

Mä en tiedä kerronko mä mun blogissa vähän liikaa, mutta E anto mulle tähän postaukseen luvan. Jos teitä kiinnostaa, voin aina välillä kirjottaa tänne miten meillä menee ja näin. Oon ite yrittänyt ettiä netistä blogeja, missä joku kertois siitä miltä tuntuu kun oma läheinen on vankilassa, mutta en oikeestaan löytänyt.

Mun syksyllä tekemä video musta ja Edgarista, rakastan sua..