Exiä rannalla osallistujan fiiliksiä

Noniin... :D Vihdoin ja viimein mä pääsen kirjottamaan teille mun osallistumisesta Exiä rannalla realityyn. Toi ohjelma siis kulkee maailmanlaajuisesti nimellä Ex on the beach ja nyt siitä tehtiin Suomi versio. Kuvattiin ohjelma jo jokin aika sitten ja nyt perjantaina meillä oli lehdistötilaisuus, jossa ohjelma virallisesti julkistettiin medialle. Pressissä oli paikalla Suomen isoimmat lehdet haastattelemassa meitä jotka saapu ensimmäisinä ohjelmaan. Jotenkin koko tilanne oli ihan epätodellinen! Mua jännitti niin paljon! Sydän hakkaa, suuta kuivaa, jalat ei kanna ja tuntuu että taju lähtee. Tommosta jännitystä en oo elämäni aikana kokenu kuin muutaman kerran. Ja kokoajan mun pään sisällä jyskytti semmonen pieni ääni, joka sano "mä näytän ihan hirveeltä, mä oon niin ruma"..

                             
Ja ainakin musta se oli tosi ahdistavaa, että joku ottaa susta kuvan jota et saa ite nähdä ja sit se jaetaan koko kansalle! Mutta nyt kun vaikka katon tota ylhäällä näkyvää kuvaa pressistä, niin vois se kai olla pahempikin. Sille kun ei nyt voi enää mitään :D Toinen ahdistus oli tietty haastattelut, koska jokainen sana piti miettiä etukäteen. Ja kun mä en oo koskaan kokenut mitään vastaavanlaista, niin tietty menin muutaman kerran lukkoon ja sanoin sellasta mitä haluaisin nyt jälkeenpäin korjata. Mutta se harmittaa myös hieman, että joitain lauseita en ollut edes päästänyt suustani, mutta ne oli kirjoitettu kuin olisin ne sanonut. Esim pari semmosta juttua missä ei ole edes mitään perää :D Mutta mä olen tieni valinnut ja mun pitää vaan oppia käsittelemään tota hullua mediaa, tommosta se valittevasti välillä on.

Mut joo, tässä oli nyt jotain mun päällimäisiä ajatuksia. Pää on vielä aika pyörällä tästä kaikesta. Ja kun luulen että teillä on varmaan jonkun verran kysymyksiä aiheeseen liittyen, niin laittakaa niitä tulemaan tän postauksen alle! Eli ihan mitä ikinä haluuttekaan tietää mun osallistumisesta Exiä rannalla ohjelmaan, niin kysykää! Mä poimin sieltä sopivan määrän ja kokoan kaikki yhdeksi postaukseksi. Elikkä palataan! ♥

Onko rahalla väliä?

Jokainen meistä on varmasti nähnyt Youtubessa näitä "Gold diggers" videoita, joissa muijat juoksee jätkien hienojen autojen perässä. Ja kun mies sitten ilmoittaa, ettei auto olekkaan hänen, katoaa nainen vähin äänin. Mä oon jumittanut tässä koneella jo monta tuntia tuijottaen näitä kyseisiä pätkiä. Mulla nousee oikeesti karvat pystyyn myötähäpeän määrästä! Kyllä munkin kohdalle on osunut monesti rikkaita miehiä, mutta ihmisen lompakon paksuus ei merkitse mulle mitään. Esimerkkinä yhtenä kesänä olin Cafe Carusellissa ja eräs mies tuli juttelemaan mulle niitä näitä. Tää mies asu Kaivarissa jossain monen sadan neliön kartanossa ja jahti oli tietysti odottamassa Mattolaiturilla (Suomen toiseksi kallein terassi). Tää äijä oli ehkä joku kolmikymppinen, eli mun silmissä täydellisen ikäinen, eikä mikään "ruma". Siinä kun oltiin hetki juteltu, niin tää mies pyysi et haluanko lähteä hienoihin rapujuhliin. Valitettavasti tällä miehellä ei ollut ollenkaan luonnetta eikä mua yksinkertasesti kiinnostanut pätkääkään tietää hänestä mitään lisää. Jos on oikeesti tyhjäpää, niin siinä ei kuule kartanot ja jahdit auta.

Myöskään mun parisuhteissa rahalla ei oo ikinä ollut mitään arvoa. Voin sanoa käsi sydämmellä, etten ole ikinä ollut miehen tai naisen kanssa rahan takia. Tottakai E:llä alkoi olemaan rahaa yhdessä vaiheessa sattuneista syistä, mutta me oikeesti elettiin todella pienellä budjetilla. Syötiin makaroonia pienessä kaksiossa, jossa asui 4 aikuista ja lapsi. Mua nauratti kun juttuja alkoi ilmestymään lehtiin ja yhteen artikkeliin oli kirjotettu tyyliin "rahoilla elettiin jetset -elämää" :D

Mä oon deittaillut semmosia julkisuudesta tunnettuja ihmisiä, joilla luulis todellakin olevan rahaa, mutta tililtä löytyy oikeesti kolme euroa. Vaikka oon siis tiennyt ihmisen olevan täysin pennitön, oon ollut valmis alottamaan vakavan parisuhteen ja muuttamaan yhteen. Suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Ja on mulla ihmissuhde historiassa myös ollut näitä kuuluisia menestyneitä ihmisiä,  joilla oikeesti ON rahaa, mutta noin vuoden deittailun aikana mulle on tarjottu 2 kertaa drinkki. Eikä sekään ole vaikuttanut mitenkään mihinkään.

 
Kommentoikaa kommenttiboksiin, että jos kadulla tulis vastaan ei-niin-hyvännäköinen mies, mutta sillä olis Lamborghini, menisittekö kyytiin cruisailemaan? :D

I QUIT SMOKING

Tällä hetkellä mulla on käytössä sähkötupakka. Noissa nesteissä ei ole nikotiinia, häkää, tervaa eikä niitä 4000:tta kemikaalia mitä tupakasta löytyy.

En voi vieläkään uskoa tätä todeksi, että mä lopetin röökin polttamisen 7 vuoden jälkeen. Ja tää 7 vuotta on siis ollut ihan aktiivista polttoa, eli jokapäiväistä. En halua ees tietää mitä tuhoa oon seitsemän vuoden aikana tehnyt mun elimistölle. Mutta jos totta puhutaan, mua ei oo jotenkin ees koskaan kiinnostanut se. Mä oikeesti nautin tupakan polttamisesta paljon. Se rentoutti, rauhotti ja tuotti mulle suurta mielihyvää. Tupakka oli mulle myös tapa tappaa aikaa. Jos odotin ulkona jotain tai jotakuta, sytytin aina röökin. Ja kun liikuin paikasta A paikkaan B, sytytin aina röökin. En myöskään voinut missään nimessä olla ilman ruokaröökiä. Aina kun olin syönyt ja jos en päässyt heti ruuan jälkeen tupakalle, alkoi tuntumaan etten saa henkeä. Ja se mikä oli maailman paras röökihetki, oli seksin jälkeen. Haha. Mutta ihan oikeesti, seksin jälkeinen rööki on paras ja täydellinen.

Mutta nyt tilanne on siis se, että oon ollut 8 päivää polttamatta. Pelkkä ajatus tupakasta saa mut melkeen oksentamaan ja voimaan pahoin. Ja täähän johtuu siis siitä, että mun Voxra nimistä masennuslääkettä käytetään myös tupakan polton lopettamiseen. Toi Voxra tuottaa mun aivoihin dopamiinia ja dopamiini on se joka välittää nikotiinista tulevaa nautintoa. Eli suomennettuna: se nautinto jonka sain tupakasta, saan sen nyt mun lääkepurkista. Ja toi lääke tekee sen, että jos yrität polttaa röökiä, niin sä et vaan pysty. Se alkaa kuvottamaan niin paljon, että se syöpäkääryle on pakko heittää menemään. Sun kroppa hylkii nikotiinia. Mutta tää on ihan käsittämätön juttu, että yhdellä lääkkeellä on saanut mun masennuksen kuriin ja lopettanut tupakan polton!! Vähänkö oon ilonen :)

Kaikki on ihan OK

Moi ♥ Olitte pyytäny et kirjottaisin ihan vaan kuulumisia. Olin tänään keskustassa pyörii hyörii ja räpsäsin noi muutamat ylhäällä olevat kuvat. Tosiaan oon nyt syönyt tasan 3 viikkoa sitä Voxra nimistä masennuslääkettä. Ekat viikot oli aika perus paskaa, mut ei oikeesti yhtään niin pahoja mitä olisin kuvitellut. Ja alussa se väsytti mua niin paljon, että nukahtelin pitkin päivää. Nyt on semmonen semi hyvä olo ja saanut ehkä vähän sitä potkua päiviin. Mutta onneksi mulla on tukena tässä projektissa mun oma työntekijä, jonka luona käyn joka viikko.

Mä harvoin avaudun mistään turhasta, mutta nytpä avaudun! Arvatkaa mikä mua ärsyttää?? Kauppojen riivaajat, eli myyjät! Kun meet siis johonkin myymälään (yleensä Kicks on näistä pahin) ja samalla sekunnilla kun oot astunu sisään, niin myyjä tulee kysymään "voinko mä olla jotenkin avuksi?" EI JUMALAUTA. Mua alkaa samantien vituttamaan niin paljon, et tekis mieli lähteä menemään ja yleensä lähenkin. Tänään kävi sama homma, mut päätin kumminkin jäädä kiertelemään. No en kerennyt astella kuin ehkä muutaman metrin, niin TOINEN myyjä tulee kysymään "voinko mä olla jotenkin avuksi?". EIIIHH! Ymmärrän, että se on asiakaspalvelua ja ystävällistä, mutta oikeesti tolla tekniikalla asiakkaat lähtee yleensä vaan karkuun. Mulla tulee ainakin heti semmonen olo, että kun sanon ei kiitos en tarvitse apua, niin sit se myyjä alkaa kumminkin seuraamaan mua ku hai laivaa ja kyyläämään mitä teen. Tänäänkin just kun se toinen myyjä alko riivaamaan, niin menin jonkun hyllyn taakse hiplaa huulipunia. No se sitten seuras mua sinne ja kysy "etsitsä jotain tiettyä?" EI IHAN OIKEESTI, EN KESTÄ! No tän jälkeen lähinkin menee ja huulipunat jäi hyllyyn. Siis onko mussa vikaa vai ärsyttääkö teitä muita tommonen? :D

Ajattelin vähän avautua

Tosiaan lupasin palata tohon masennus asiaan ja aihe selvästi herätti mielenkiintoa. Surullista oli kumminkin huomata se, että kuinka suuri määrä teitä oikeesti onkin siellä, jotka kamppailette tän sairauden kanssa. Ajattelin, että saan ehkä muutaman kommentin teidän omista kokemuksista, mutta niitä tulikin noin 80 kappaletta. Olin myös ihmeissäni, että niin monella teistä sattui olemaan/on ollut sama lääke käytössä kun mulla, vaikka masennuslääkkeitä on loputtomiin eri merkkisiä. Tosiaan oon siis sitä Voxraa syönyt nyt 5 päivää. Olin lukenut lääkkeestä paljon, että se on niin tujua tavaraa, että ei edes pysty jäämään sängyn pohjalle kun on niin paljon energiaa. No itsehän oon joka kerta Voxran jälkeen nukahtanut moneksi tunniksi, ei vaan pysty millään pitää silmiä auki. Toivon, että tää on vaan tää alkuvaihe ja että lääke alkaisi ees jossain vaiheessa antaa mulle potkua päiviin. Pari ekaa päivää oli ihan hyvä fiilis, mut eilen huomasin olevani todella turta. Tajusin, että olin tuijottanut seinää jo jonkin aikaa. En tuntenut mitään, en ajatellut mitään. Ihan kuin olisin kuollut sisältä.

Ja sen haluun sanoa, että tiedän kyllä masennuslääkkeistä kaiken mitä mun tarvitsee tietää. Teidän ei kannata tuhlaa omaa aikaanne kommentoimalla mulle, että tiedänkö ja ymmärränkö varmasti että kuurin aikana ei suositella alkoholia. Toi on mun mielestä ihan itsestäänselvyys, mutta jos juon vaikka yhden siiderin perjantain kunniaksi, ei niillä kahdella aineella oo mitään yhteisvaikutusta. Mä kävin nimittäin eilen niillä kuuluisillä yhillä, mutta en uskaltanut lisätä tilanteesta mitään kuvaa someen. Pystyin nimittäin vaan kuvittelemaan, että millanen moralisointi siitä ois syntynyt. Koska muahan moralisoitiin jo ennen kuin kerkesin ottaa yhtäkään huikkaa tai edes ajattelemaan huikkaa :D

Toinen juttu on se, että ne joilla on tämmönen masennus ei ole sairaus -asenne ja on sitä mieltä, että kaikki masentuneet on vaan ihan vitun laiskoja sossupummeja, niin ei tarvitse kommentoida ollenkaan. En myöskään kaipaa vinkkejä, tyyliin "meeppä ees kerran lenkille niin lupaan kuinka tajuut jo heti ulkona, että kaikki on oikeesti hyvin. Pienen happihyppelyn jälkeen huomaat, ettei masennusta enää ookkaan! Jos lenkki ei muka toimi, niin sulla on asenteessa vikaa, etkä sä ees halua parantua". Kaikki tän tyyliset kommentit, jättäkää pliis kirjoittamatta, en pyydä paljoa. Lopuksi en haluu sanoa mitään muuta kuin LOPUTTOMASTI VOIMIA JA JAKSAMISIA kaikille, joille masennus on valitettavasti osa jokapäiväistä elämää. Tääl on yks joka tajuu, kuinka paskaa teillä on, koska niin on mullakin. Se on ihan ok sanoa se ääneen. Pysykää vahvana, koska mäkin aijon pysyä. Mua ja mun parantumista ei voi nimittäin pysäyttää mikään.

Vaiettu totuus: pettäminen

Uskottomuus parisuhteissa näyttää olevan aina vaan se arka aihe, josta ei haluta puhua. Tuntuu, että on noloa sanoa ääneen että on tullut petetyksi. Se häpeä kun muiden silmissä olet epäonnistunut parisuhteessasi. Tämä teksti ei kumminkaan kerro petetyn näkökulmasta, vaan pettäjän.

En olis koskaan uskonut avaavani tätä aihetta julkisesti. Paljon mä olen elämästäni kertonut, mutta erityisesti tää saa mut tuntemaan suurta häpeää. Joko oot pettänyt tai tullut petetyksi, häpeä on ainakin yksi tunne kuvaamaan tilannetta. Mä olen tehnyt tän aiheen kanssa aika paljon taustatyötä. Mua ei oo koskaan petetty ja siks oonkin puhunut paljon ihmisten kanssa jotka on tulleet petetyiksi. Oon halunnut ymmärtää miltä se tuntuu. Sisäistää sen tuskan, mitä oon itse aiheuttanut muille.


Mutta miltä itse pettäjästä tuntuu? Sitä ei kukaan tietenkään kysy eikä ketään kiinnosta. Mulla ainakin henkinen pahoinvointi meni jo fyysiseksi. Oksentelin, en pystynyt syömään tai nukkumaan. Apua tuli unilääkkeistä. Kun mä reagoin noin vahvasti, niin pakko mulla on olla joku moraali. Mutta miten se moraali katoaa kokonaan tekohetkellä? Miten sellanen voi sillä hetkellä tuntua hyvältä ja hetken päästä jo oksennetaan henkistä pahaa oloa? Miten voi niin sanotusti jättää aivot narikkaan ja unohtaa oman kumppanin? Ja miksi mä latelen näitä kysymyksiä, kun mun itse pitäisi tietää näihin vastaus. Mutta en tiedä.

Mua pelottaa ryhtyä uusiin suhteisiin. Uskon vahvasti karmaan tässä asiassa ja oon varma, että mua tullaan tulevaisuudessa pettämään ja kovaa. Mulla on edellisen suhteen jälkeen ollut juttuja, jotka on olleet askeleen edellä tapailusta. Oon ollut tosi varovaisesti messissä, koska oon ollut lähes varma että nyt se tapahtuu. Nyt saan tietää miltää tuntuu kun petetään. Ansaitsenko mä tulla petetyksi? Pitäiskö kaikkien pettäjien saada maistaa omaa lääkettään?

Entä mitä mieltä, onko pettäjä aina pettäjä?

My transformation

Koin totaallisen järkytyksen löytäessäni koneelta vanhoja kuvia. Vaseammanpuoleinen kuva on siis vuodelta 2012 ja vertailun vuoksi laitoin viereen pari kuukautta sitten otetun kuvan. Tiesin sillon aikoinaan, että olin laiha. Mutta en ole tajunnut, että noin sairaalloisen näköinen. Tuli paha olo kun löysin kyseisen kuvan. Miten oon voinut olla noin huonossa kunnossa tajuumatta sitä? Tehdään kumminkin selväksi etten siis ole koskaan sairastanut anoreksiaa, vaikka vahvasti ulkoapäin siltä näyttääkin. En näännyttänyt itseäni, päinvastoin. Söin, söin ja söin. Toi oli itseasiassa sitä aikaa kun olin mäkkärissä töissä. Yritin lihottaa, mutta jos olisin tajunnut minkä näkönen oon oikeesti, olisin yrittänyt vitusti enemmän.

Muistan kun en myöskään voinut käsittää kommentteja mitä tänne blogiin tuli. "Vitun luuranko" oli niistä suosituimpia. Tiesin edelleen, että olin laiha, mutta omasta mielestään en missään nimessä luuranko. Ajattelin ihmisten olevan kateellisia. Sairasta. Mutta onneksi tää kaikki on mennyttä ja nykyään näytän ihmiseltä, en luurangolta! Mulle on tullut paljon kommentteja, että miten sitten loppujen lopuksi onnistuin lihoamaan? Mä en oikeesti tiedä. Syön ihan saman verran kun vuonna 2012, ehkä jopa vähemmän. Musta tuntuu että kun on saavuttanut tän maagisen iän, niin niitä kiloja alkaa vaan tulla itsestään.

Mutta yksi asia on ollut surullista huomata: saan välillä blogiin kommentteja "olit paljon kauniimpi sillon kun olit laihempi".

 Tässä myös vaseammanpuoleinen kuva kesä 2012, toinen talvi 2014.

Millainen on 20-vuotias?

Mulla on synttärit sunnnuntaina, 8 maaliskuuta naistenpäivänä. Ja sieltä tulee pyöreitä, nimittäin kakskymmentä vuotta. Mulla on jotenkin sekavat fiilikset tän iän kanssa. Onko 20-vuotias jo "aikuinen" nuori nainen vai vielä ihan teini? Minkälainen käsitys nyky-yhteiskunnalla on kakskybäsistä? Tai mitä sen ikäiseltä odotetaan? Omaa asuntoa, vakituista työpaikkaa, koulutusta, käsitystä siitä mitä haluaa olla isona..? En mä tiedä. Me kaikki ollaan yksilöitä. Ei 20-vuotiaita voi mun mielestä yleistää. Tai mitään muutakaan ikää. Mutta ainahan puhutaan, että tietyssä iässä pitäisi olla saavuttanut sitä ja tätä.

Mutta millanen 20-vuotias mä olen? Mulla on ollut oma asunto 1,5 vuotta Helsingin keskustassa, opiskelen taloushallintoa ammattikoulussa, oon kirjottanut blogia 5 vuotta josta mut on palkittu Indiedaysin gaalassa 2014 "vuoden blogiuudistajana", mä tiedän mitä haluan tehdä isona, mulla on maailman parhaimmat ystävät.. Ei tää mun mielestä ihan huonolta kuulosta? Ne kumminkin jotka on tätä blogia lukeneet hieman pidempään tietää, että mun elämä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Mä oon halunnut luovuttaa monta kertaa. Mutta tässä mä nyt oon ja mä olen onnellinen.


Mutta niin, niistä itse synttäreistä :) Mä jotenkin koen, ettei synttäreitä tarvii juhlistaa mitenkään super isosti. Me ollaan menossa porukalla vaan vähän tanssimaan ;) Mä oon ihan huikee minimal musagenren fani ja mun harmikseni Suomessa ei järjestetä paljoo bileitä joissa sois tätä "pilipali" musaa :D Mutta nyt sopivasti lauantaina 7.3 järjestetään Venuella Minimal ACES -pippalot, joihin tulee soittamaan Louie Cut!! Pelkkää rakkautta. Sekä mun hyvä kaveri Joonas Loiri, DJ -nimeltään Joonas L, tulee soittamaan ekan keikkansa Playgroundissa :) Joonas on soittanu enimmäkseen Aasiassa, mutta aikoo varmaan nyt jatkossa soittaa Suomessakin! Meillä on tosi samanlainen musamaku, tykätään kummatkin esim. proge ja tech housesta. Joonas soitti mulle yks päivä biisejä sen läppäriltä mitä aikoo soittaa lauantaina ja ei vitsi siellä oli muutamia mun ihan klassikko lemppareita! Se fiilis kun DJ soittaa sun lempibiisin baarissa = huh :D

Ja hei, jos tuutte lauantaina mestoille niin tulkaa repimään hihasta ;) Kivat perjantait!

Tulevaisuuden miestiskelyjä

 Vanha kuva syksyltä kun olin just leikannu lyhyen tukan :)

Heippa vaan kaikille :) Postasinkin eilen instaan, että nyt on mun aika palata sorvin ääreen! Mulla on ollut tosiaan hieman pidempi loma koulusta. Olin ensin Kanariansaarilla viikon, sitten oli joululoma reilu 2 viikkoa, sitten lähin Thaimaahan lähes 3 viikoksi ja sitten sattuikin hiihtoloma, joka kesti taas kokonaisen viikon. Ja täytyy myöntää, että muutenkin motivaatio koulun suhteen on ollut vähän hukassa. Mun piti valmistua nyt keväällä 2015, mutta valmistunkin ens keväänä 2016. En viitsi ottaa siitä sen suurempaa stressiä, koska ei mulla oo mikään kiire! Oon vaan tällä hetkellä niin innoissani yhdestä toisesta koulusta, mutta se vaatisi multa muuttoa Kuopioon 1,5 vuodeksi. Oonko mä valmis jättämään mun suurimman rakkauden, Helsingin, jotta voin toteuttaa unelmaani? Sitä oon kysynyt itseltäni joka päivä viimeaikoina..

Oon nyt päättänyt kumminkin suorittaa kunnialla loppuun tän hetkisen koulun ja sitten mulla on vuoden päästä kädessä taloushallinnon merkonomin paperit. Ne paperit auttaa mua myös varmasti saamaan paikan tästä haaveilemani koulusta. Mutta se ei oo ihan mikään pikku juttu muuttaa lähes 400km päähän "keskelle ei mitään". Ymmärrän, jos mulla ei olis Helsingissä mitään/ketään, mutta mulla on täällä koko elämä. Tai varsinkaan jos mulla ei olis omaa kämppää. Se tässä on suurin ongelma. Rakastan mun ikiomaa keskustan pikku kotia, enkä tahdo millään luopua siitä :( Mutta niinhän se kai menee, että välillä on vaan pakko luopua jostain, jos haluaa jotain muuta? Ja ei se 1,5 vuotta olis todellakaan mahdottomuus ja sen jälkeen olisin unelma-ammatissani. Innolla odotan kyllä tulevaisuutta!

Kengät on Choies:lta saatu joskus syksyllä. Oon vetänyt nää kengät jalasssa koko sateisen syksyn, lumisen talven ja nyt alkavan kevään. Nää oli myös Kanariansaarilla ja Thaimaassa messissä ja soveltu myös hellekeleihin loistavasti :D Valehtelematta yhdet parhaat kengät mitkä oon koskaan omistanut! Oon ollut aina niin kateellinen niille joilla on niittiset "maiharit", mutta mun nilkka on niin kapee, että kaikki näyttää mun jaloissa enemmänkin kumisaappailta. Mutta nää on täydelliset!

Viis vuotta

 Mun ensimmäinen tatuointi 14-vuotiaana, värit pitäis kyllä käydä laittaa uusiks!

Moikka kaikille :) Pahoittelen suuresti tätä blogin surkeaa päivitystahtia ja näitä vähän surullisia postauksia. On vaan elämässä nyt sellanen hetki, että tähän hommaan ei löydy aina oikeen voimia ja on tunteet vähän pinnassa kaiken suhteen. Tänne tuntuu kumminkin tosi hyvältä välillä avautua. Toivon että jaksatte vielä lukea.. ♥

Tänään tuli kuluneeks tasan 5 vuotta kun isi meni parempaan paikkaan. Viis vuotta on aika pitkä aika, mut ei oo päivääkään ettei ois järkyttävä ikävä. Ekat pari vuotta en ees oikeen tajunnu, et isi oli poissa. Elin jonkinlaisessa shokkitilassa. Muistan sen kun eilisen kun poliisit tuli ovelle ja kerto mitä oli tapahtunu. En itkeny, en reagoinu mitenkään. Vasta paljon myöhemmin aloin tajuumaan ja välillä tulee romahduksia. Mua itkettää ettei isi nää mun kasvavan. Haluisin et isi näkis tän mun ekan oman kämpän, tulis mun valmistujaisiin.. Tälläsiä joskus mietin. Ja voi kun vois vaan jutella, kuulis äänen. Ees hetken.

 Tein tälläsen videon. Lepää rauhassa ISI ♥

Kun voimat loppuu

 paita H&M legginsit Vila laukku Lindex kengät H&M aurinkolasit Ninja takki saatu

Noin viikko sitten tapahtui jotain aika pysäyttävää. Lääkäri antoi mulle diagnoosin: pitkäaikainen masennus. Kävin läpi näitä sanoja päässäni ja vedin syvään henkeä. Ei toisaalta tullut ollenkaan yllätyksenä. Jotenkin ehkä helpotuin, että nyt joku sano sen ääneen miks mulla on paha olla. Tähän kaikkeen on siis joku selitys. Mä oon oikeesti viime aikoina ollu niin voimaton, että jopa sängystä nouseminen on ylitsepääsemätöntä. Avaan silmät, tuntuu taas niin toivottomalta, jatkan nukkumista. Saattaa mennä vaikka 3 päivää enkä kato ees paljon kello on. Jossain vaiheessa kumminkin mietin, että mun on PAKKO mennä kouluun, ruokakauppaan, siivota, ilmottaa jotain ittestäni.. Onks pakko jos ei jaksa?

Mulle ehdotettiin vaikka minkälaisia hoitomuotoja, masennuslääkkeistä jopa osastoihin. Mä oon kumminkin jyrkästi näitä vastaan. En mä halua tuntea itteeni onnelliseks kemiallisesti tai että mua suljetaan johkin huoneeseen, niinkö mä muka parannun? Mulla on kumminkin luja tahto, että oon vaan päättäny selvitä tästä yksinkertasesti päivä kerrallaan, tekemällä ihan toisenlaisia valintoja elämässä kuin ennen, unohtamalla ne ihmiset jotka tuottaa mulle ainoastaan pahaa mieltä, ehkä alottamalla liikunnan.. Jos ensin elämänmuutos ei auta niin sit ollaan umpikujassa. Mut mulla on oikeesti ollu nyt jo vähän parempi olo, kun vertaa vaikka viikko takaperin. Oon jaksanukkin vähän tehdä jotain ja yrittäny käydä koulussa, vaikka keskittyminen onkin helvetin vaikeeta. Silti on jotenkin kliseisesti sellanen fiilis, että kyllä tää tästä. Vaikka myös niihin mahdollisiin romahduksiin pitää varautua.

Tuntuu myös jotenkin että mun blogissa on hirveen paljon näitä surullisia asioita, en tiiä jaksatteko näitä lukea mut tällästä tää nyt vaan on :( Ps. Jos siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä joilla on omakohtasta kokemusta masennuksesta, niin voisi jakaa niitä vaikka just anonyyminä jos ei omalla nimellä halua! Esimerkiks miten masennusta on hoidettu, miten oot siitä selvinnyt vai tuntuuko ettei mikään oo oikeen auttanut? Ois mahtavaa saada jotain keskustelua kehiin :)

Lihotus

   

2013, noin 44kg.                                                     2014, noin 52kg.

Hellouu! Tulin vielä tekee vähän tälläsen erillisen postauksen tästä mun lihomisesta, kun on se vaan niin hieno juttu! :) Ja tosi paljon siitä viime postauksessa kyseltiinkin. Olin viime viikonloppuna ulkona bilettämässä ja oli se vaan niin mahtavaa kuulla joka ikiseltä kaverilta, että "vitsi sä oot lihonnut"! Hah, siis varmaan 99% naisista ottais sen loukkauksena, mutta mä pelkkänä kohteleiaisuutena. Oon aina ollut alipainonen, mutta en siis kummiskaan omasta tahdosta tai niinkun "sairaalla" tavalla koska koskaan en oo mitään esimerkiks anoreksiaa sairastanut. Enkä vois ikinä kuvitellakkaan. Herranjumala en vaan voi tajuu niitä ihmisiä jotka on reilusti alipainosia ja kattoo itteensä peiliin ajatellen että on hirvee läski. Siis mitä.. :(

Vaan tosiaan mulla on siis imeytymishäiriö todettu syntyessä, eli ravintoaineet eli ruoka mitä syön ei imeydy niinkun normaalilla ihmisillä. Esimerkkinä olin vuoden mäkkärissä töissä, söin vaan sitä safkaa mut en lihonnu kilookaan, päinvastoin, taisin laihtua. Jos vertaa "normaliin ihmisiin" jotka vuoden vetäis vaan mäkkärissä 5 kertaa viikossa niin paljon se alkais näkyä. Mutta joo, hirveesti on myös kyselty tosta mun imeytymishäiriösta ja epäilty mun jopa valehdelleen kun en osaa siitä sen enempää kertoa, mutta vaan siksi koska en yksinkertasesti siitä oikeestaan mitään hirveesti lisää tiedäkkään.

No miten mä sitten niitä kiloja oon saanut lisää? No syömällä, syömällä ja syömällä! :D Mulla on tullu joku hirvee yösyöminen, et saatan yöllä herää monta kertaa popsii kaikkee mitä kaapista löytyy. Et perjaatteessa syön 24 tuntia vuorokaudessa :D Ja kyllä näkyy!

Minkäläislaisia saavutuksia teillä on? Ootteko pudottaneet tai saaneet painoa? :)

Huh huh hellettä!

On se vaan niin epätodellista, että se kesä on vihdoin tullut tänne! Mulla oli alle viikko sitten vielä talvitakki päällä ja nyt voiki vedellä jo shortseilla ja silti hiki valuu, hullua :D Mä oon kerennyt jo parissa päivässä käymään Helsingin kesän vakkarimestoissa, eli stadikalla, Espan puistossa, Kauppatorilla jne. Yhtään päivää ei oo heitetty hukkaan! Onneks vielä ens viikko lomaa ja sit alkaiski koko kesän duuniputki.

  shortsit Tally Weijl toppi Gina Tricot lenkkarit H&M laukku Versace

Ja kelatkaa sitä, mä oon lihonnut viime toukokuusta melkeen 10 KILOA! :D Huomaa selkeesti esim. mun jaloista. Tän postauksen pari ekaa kuvaa aika hyvänä vertauksena. Ei vaan voi uskoo kun puntari näyttää 52kg, koska oon aina ollu sen alle viiskyt ja viime keväänä pahimman stressin ja masennuksen keskellä joku 43kg. Siis painoindeksin mukaan mun pitäis lihoo vielä lisää toiset 10kg, koska oon 173cm pitkä mut eiii, oon tosi tyytyväinen näin. En vaan voi koskaan kuvitella itteeni ns. "normaalipainosena", kun syntymästä saakka oon ollut tosi laiha sen imeytymishäiriön takia ja sen kautta vaan oppinut pitämään mun kropasta just sellasena kun se on. Muistutan teitä kaikkia muitakin arvostamaan omaa kroppaa, oikeesti :)

Kivaa keskiviikkoa sinne kaikille, mä lähen nyt koululle tekee venäjän kokeen! :)

Kevätmasennus?

Mikä siinä on ku just ollaan päästy kaikista pahimman talven ja räntäkelien yli ja kesä on tuloillaan. Ulkona paistaa lähes päivittäin aurinko ja ilma on mitä ihanin. Kaupat on pullollaan ihania värikkäitä kevätvaatteita ja ihmiset on hyvällä tuulella. Koulukin loppuu kohta. Mutta silti, joku tässä nyt mättää! Mua ei kiinnosta tehdä yhtään mitään, mua ei kiinnosta nähdä yhtään ketään tai varsinkaan käydä koulua. En oo kämppääkään siivonnu varmaan kuukauteen :D Oon ottanu aika rennosti tässä viimeajat, mut sekin vaan masentaa mua entistä enemmän. En mä halua olla yksin paskasessa kämpässä ja lentää koulussa kursseilta ulos. 

Tiesittekö muuten, että ihan tilastojen mukaan keväisin tehdään Suomessa kaikista eniten itsemurhia? Ja joo, älkää siis luulko että oon nyt jollain itsemurhan partaalla :D Ei, en tosiaan, mutta ihan mielenkiintosta kun kattelee noita tutkimuksia. Kuulemma myös kevätmasennus on varsin yleinen "sairaus", verrattavissa kaamosmasennukseen. Mä haluun oikeesti vaan nukkua ja herätä kun on kesä, pliis!

Sometimes love just ain't enough

Valitettavasti taas yks asia mun elämässä on tullut tiensä päähän. Ja päätös tuli mun puolelta. Mun on vaan pakko oikeesti alkaa pikkuhiljaa ajattelemaan mun omaa jaksamista. Mä en jaksa enää ravata vankiloissa, se hajottaa mua sisältä niin pahasti. Mä en haluu nähdä Edgaria sellasessa paikassa. Mä en haluu sellasta suhdetta, että nähdään lasin takaa silloin tällöin ja puhutaan muutaman minuutin puheluita. Mä haluun mennä sen ihmisen kanssa illalla nukkumaan ja herätä aamulla sen vierestä. Mä haluun tehdä yhdessä ruokaa, kattoo yhdessä leffoja, käydä yhdessä juhlimassa.. Kaikkea sitä, mitä normaalit pariskunnat tekee.

Kyse ei siis oo siitä, ettenkö mä rakaistais enää Edgaria. Rakastan ja paljon, mut ei tää toimi näin. Meillä ois muutaman viikon päästä tullu vuos täyteen, mut puol vuotta siitä Edgar ei oo ollu täällä. Mä oon liian nuori leikkimään jotain vankileskiä.

Mulla on ollut nyt vuoden sisällä 2 eroa. Ehkä ois nyt siis mun aika kokeilla sitä sinkkuelämää, vaikka en haluiskaan. Mut näin on parempi..

Kymmenen faktaa minusta

1. Kun olin just muuttanu yksin tähän omaan kämppään, niin ekat pari viikkoa aina kun kävin suihkussa, laitoin vessan oven lukkoon. En tajuu miks ihmeessä :D Vainoharhanen? :D

2. ..tai johtuisko se ehkäpä siitä, että oon monta kertaa herännyt aamulla ja huomannut että mulla on ollu koko yön ulko-ovi auki!! En tajuu miten en oo sulkenu sitä ku oon vikan kerran tullu kotiin. Monta kertaa on myös käyny niin, että oon aamulla ettiny avaimia kun oon lähdössä kouluun, niin löydän lopulta että ne on ulko-ovessa kiinni.. Kuka vaan psykopaatti ois voinu tulla tänne. Ehkä siis jatkossakin mun kannattaa laittaa vessan ovi lukkoon suihkuun mennessä.. :D

3. Ton huolimattomuuden lisäks oon hirveen aikaansaamaton ihminen. Edelleen toi matkalaukku mun Venäjän reissulta kolme kuukautta sitten on purkamatta. Olin myös reilu kuukaus sitten Ikeassa, enkä oo edelleen purannut mun ostoksia..


4. Mä en oo koskaan haaveillut niistä asioista mistä tuntuu et moni muu haaveilee. Naimisiinmeno, lapset, oma talo ja mansikkamaa. Ei kiitos!

5. Mä en koskaan haluais olla julkkis. Kun on sit näitä ihmisiä joiden elämän tarkotus on loistaa jossain Seiskan etusivulla ja saada naamansa ja nimensä joka paikkaan. Tai se et paparazzit seurais ja kirjottais musta juoruja lehtiin, hyi. Se että mua blogin puolesta silloin tällöin tunnistetaan kadulla, on vielä ihan ok. On ihanaa olla tavallinen tallaaja!

6. Mä puhun kavereitten kanssa tosi avoimesti seksistä koska se on hauskaa! Mua taas vähän ihmetyttää ne joille tää asia aiheuttaa hirveen kiusallisen tunteen, onhan seksi nyt maailman luonnollisin asia syömisen ja nukkumisen lisäks.


7. En usko Jumalaan, mihinkään yliluonnolliseen hössötykseen tai kuoleman jälkeiseen elämään. Ihminen kuolee, se haudataan maan alle ja that's it. Myös nää tarinat niistä ihmisistä jotka on käyneet "kuoleman porteilla ja nähneet kirkkaan valon", johtuu yksinkertasesti siitä että aivot ei saa sillä hetkellä happea ja se aiheuttaa silmissä kirkkaan valon näkemisen.

8. Mulla on ihan hirveen huono tapa puristella kaikki maailman finnit, mustapäät ja repiä kuivaa ihoa tai rupia. En tajuu mut tykkään siitä :D Puristan myös kavereitten finnit jos ne antaa luvan!

9. Tein tänään rikosilmotuksen mun naapurista, joka on siis sellanen about kuuskymppinen vanha oksettava mies tossa vastapäätä ja se on nyt 4 kuukautta vainonnut mua ja ottanut musta valokuvia järjestelmäkameralla kun vaihan kotona vaatteita, sairasta..

10. Mulla on onneks pysyny jalat hyvin maassa tän bloggaamisen myötä, enkä voi ymmärtää niitä joilla ei oo pysyny. Se ei tee kenestäkään yhtään sen parempaa ihmistä, että ottaa kuvan blogiin Vapianon pastasta tai esittelee mitä osti tänään H&M:stä.

 Mitä tykkäätte tälläsistä postauksista? :)

Elonmerkkejä

 Kuva Inspiration Blog Awardsseista 16.11

Mä tulin kertomaan etten mä oo teitä unohtanut vaikka täällä ei oo kohta viikkoon näkynyt minkäänlaisia postauksia. Mulle tulee ihan hirveen huono omatunto kun en kirjota, mut yritän muistuttaa myös itteäni ottamasta liikaa stressiä. Mikään ei oo hirveempää kun väkisin raapustaa jotain postausta. Haluun, että nautin siitä. Tää ei oo kumminkaan mikään työ mitä mun ois pakko tehdä, harrastushan tää vaan on.

Tänään kotona mulla tuli ihmeellinen olo. En ollu surullinen, mutten myöskään ilonen. Ei väsyttänyt, mut en myöskään jaksanu tehä yhtään mitään. Sit tuli jonkinlainen romahdus ja makasin vaan suihkun lattialla ja tuijotin seinään. Niin tyhjä ja surkee olo. Päätin sit kumminkin vähän reipastuu, siivosin ja kävin kaupassa. Tuli vähän parempi fiilis. Eilinen päivä oli myös ihan kauhee. Meillä ois ollu Edgarin kanssa tunnin mittanen tapaaminen ilman lasiseinää, että oltais saatu koskee. Viimeks ollaan halattu joku 2 kuukautta sitten. No, pitihän mun tietenkin nukkua pommiin enkä päässy paikalle.. Tällästä samanlaista tapaamista ei taas tuu olemaan pitkään aikaan :(

Mä palailen kirjottamaan kun jaksan ja siltä tuntuu, toivotattavasti ihan pian. Hirveesti haleja kaikille täältä ruudun takaa! ♥

Elämää muurien tällä puolen

Mä oon miettinyt tän postauksen kirjottamista monta kuukautta joka päivä. Joka ikinen päivä. Tää asia tulee kumminkin olemaan niin lähellä mua pidemmän aikaa ja blogi on mulle yks mun elämän tärkeimpiä juttuja, joten mä päätin nyt julkasta tän. Saan jatkuvasti kommentteja missä kysellään mun poikaystävästä. Miks en kirjota E:stä, lisää kuvia tai mitään muutakaan vaikka me seurustellaan? Miks me muutettiin erilleen? Mehän oltiin niin rakastuneita? Niin me oltiinkin ja ollaan vieläkin, mut
E on joutunut vankilaan. Tää tapahtu itseasiassa jo syksyllä ja ollaan oltu nyt siis erossa 4 kuukautta. Tää on ihan sairas tunne, et kaks ihmistä jotka rakastaa toisiaan ylikaiken eikä haluu maailmassa mitään muuta ku olla toistensa kanssa vuorokauden ympäri, joutuu eroon toisistaan. Mä oon ollut tän syksyn ja talven niin hukassa, etten enää tiiä mitä mä tekisin. Mulla on ollu niin paha olla. Ei vaan itteni vuoks, vaan E:n. E on yks kiltein ja hienoin ihminen ketä mä tunnen tässä maailmassa. E ei oo paha, E on vaan tehny niin vääriä päätöksiä elämässä ja saa nyt vastaa omista teoistaan. Mua sattuu vaan niin paljon ajatella, että mun rakastama ihminen on jossain tollasessa paikassa eikä se oo vähään aikaan tulossa takasin.. Kaikki mun lähimmäiset viedään multa pois, taivaaseen tai vankilaan. Millon tää loppuu?

Mun elämään on mahtunut aina niin paljon pahaa ja mietinkin kesällä miten mä voin tuntee sellasen tunteen kun "onnellinen"? Mä olin oikeesti ONNELLINEN. Musta tuntu että nyt menee jo vähän liian hyvin, et kohta on pakko tapahtuu jotain pahaa. Ei mun elämään oo kumminkaan suotu mitään hyvää, pakkohan jotain on tapahtuu. Ja niinhän se tapahtu. Ekat viikot ja kuukaudet oli niin raskaita, että mä olin jo ihan luovuttamassa. Saatiin kirjottaa kirjeitä, mut tuntu et se tekee koko hommasta vieläki raskaammaan. Luet rakkauden tunnustuksia paperilta, eihän tollasta nää kun leffoissa. Mä vaan itkin, itkin ja itkin. Mulla oli maailman ihanin mies ja nyt mä olin yksin.

Nyt 4 kuukauden jälkeen on vähän helpottanut. Saadaan nähä 2 kertaa viikossa, vaikka se onkin vaan 45 minuuttia lasikopin takaa, tuntuu se paljolta. Ehkä kuukauden päästä onnistuu sellaset tapaamiset, jollon saadaan olla 2,5 tuntia rauhassa kahdestaan huoneessa. Miten se meneekin aina niin, että sitä osaa arvostaa vasta kun menettää? Se oli niin itsestäänselvyys, että mä meen illalla E:n viereen nukkumaan ja herään sen vierestä. Nyt se on mahdotonta. Mä antaisin mitä vaan, että se ois mahdollista.

Mä en tiedä kerronko mä mun blogissa vähän liikaa, mutta E anto mulle tähän postaukseen luvan. Jos teitä kiinnostaa, voin aina välillä kirjottaa tänne miten meillä menee ja näin. Oon ite yrittänyt ettiä netistä blogeja, missä joku kertois siitä miltä tuntuu kun oma läheinen on vankilassa, mutta en oikeestaan löytänyt.

Mun syksyllä tekemä video musta ja Edgarista, rakastan sua..

Thoughts about comments

Tosi suuret kiitokset kaikille jotka ootte laittaneet mulle kivoja kommentteja! Enkä tarkota nyt ainoastaan mitään kehuja, vaan ylipäätänsä kivoja kommentteja. Mun about neljän vuoden takainen blogihistoria on ollut nimittäin kommenttien suhteen aika myrskyisä, tai jos totta puhutaan niin todellä järkyttävä. Välillä negatiiviset kommentit esimerkiksi ulkonäöstä ei kohdistu aina pelkästään muhun, vaan myös mun kaverihin ja perheeseen joka ihan hirveetä. Oon saanut myös varmaan satoja erilaisia uhkauksia, missä uhataan levittää jotain mun todella henkilökohtaisia asioita tai uhataan mm. mun sen hetkistä työpaikkaa. Itseasiassa aina kun oon saanut jonkun uuden duunin ja kerron siitä blogissa niin joku neropatti tulee pistämään kommenttia tyyliin "linkkaan tän postauksen bikinikuvan sun pomolle katotaan onks sulla enää sen jälkeen duunia ;)" :D. Tai aina kun kerron että mulla menee jonkun asian suhteen hyvin, esimerkiksi oon päässyt kouluu niin kyllä joku jaksaa tulla sanomaan "vittu toi koulu on ihan paska etkö parempaan päässyt!. Tai sit kun kerron että mulla on ihana poikaystävä niin sekin on "ruma ryssä". On sit taas niitäkin kertoja kun kerron, että mulle menee nyt oikeesti elämässä huonosti, niin saan kommentteja "sä niin ansaiset tän!" tai kun kerroin joskus mun isän kuolemasta niin tuli kommenttia että "onks kivaa kun isi on kuollu?". SO FUCKIN' SICK.

  villapaita Sheinside takki Mart Of China shortsit Terranova kaulakoru New Yorker kengät saatu 

Ja tätähän on siis jatkunut 4 vuotta ihan tasasesti, nyt on tainnut olla pari päivää etten oon saanut pahoja kommentteja niin tuntuu tosi kivalta. En mä oikeesti ees ymmärrä miks te jotkut tuutte laittamaan mulle (tai muillekkin bloggaajille) ilkeitä kommentteja, en mä oo tehny teille yhtään mitään! En mä oo mikään paha ihminen :D Oikeesti. En oo muuten kertonukkaan teille yhestä sairaasta riivaajasta, nimittäin yks anonyymi joka laitto mulle 3 kuukauden ajan joka postaukseen jotain negatiivista, oli se sitten että mun hiuksista sojotti yks hius väärään suuntaan tai mulla oli väärän väristä kynsilakkaa varpaissa. Näin siis IP-osotteesta että se oli se sama henkilö ja ne kommentit oli ihan sairaita :D Oon tallentanut kaikki ja ajattelin voisin julkasta ne täällä blogissa jos teitä kiinnostaa :D Haha.

Kivaa torstaita kaikille! Huomennaki onkin sitten taas perjantaita, jee!

Life is what you make it

 

Tsau! Mä tulin jakamaan positiivista energiaani teille tän synkän syksyn keskelle. Pistin vielä parin kesäsen kuvankin, mä muuten voisin ihan mielelläni ottaa hieman tota rusketusta takas. Kiitos.

Mulla on ollu tänään erityisen hyvä päivä. Rehellisesti sanottuna muut päivät lähiaikoina on ollu tosi raskaita ja oon ollu jotenkin kauheen voimaton. Tänään mä sit ryhdistäydyin ja hitto et on ollu hyvä olo. Oon tehnyt hyviä asioita muitten ihmisten eteen, mutta etenkin itseni. Mä oon oppinut tänään myös koulussa paljon kaikkea uutta ja sain siitäkin tosi hyvän fiiliksen. Oon miettinyt hirveesti mun elämää, menneisyyttä, tulevaa, valintoja.. Tosi syvällisiä pohdintoja, enkä vaan oman pääni sisällä vaan kävin myös eräässä ryhmässä keskustelemassa. Tänään tuli sellanen fiilis, että kyllä tästä kaikesta oikeesti selvii. Elämä on niin vitun vaikeeeta, mut samalla niin vitun siistiä. Nauttikaa ja eläkää täysillä, mut fiksusti.

Peace and love, Jenni.