Ajatuksia suomalaisesta vankilasysteemistä

Tässä on sellainen aihe josta teki mieli kirjottaa ja joka on mulle itselle ajankohtainen. Ne jotka ei oo mun blogia lukeneet kauhean pitkään, niin valotan tähän alkuun hieman mun omaa taustaa. Tosiaan mun entinen poikaystävä istuu tällä hetkellä 7 vuoden tuomiota ja joutui siis vankilaan syksyllä 2013. Vaikka puhutaankin eksästä, oon nää viimeset 2 vuotta käynyt todella tiheesti tapaamisissa, lähes joka viikko. Joskus montakin kertaa viikossa. Mutta ollaan vaan kavereita.

Mun eksä on onnekseen ensikertalainen, eli istuu tuomiostaan puolet: 3,5 vuotta. Ja nyt kun tuomiosta on istuttu suurinosa, oli viikko sitten mahdollisuus siirtyä avovankilaan. Ollaan nyt joka päivä puhuttu puhelimessa monta tuntia ja oon saanut pyöritellä silmiä kuunnellessani näitä avovankilan hienouksia. Aloitetaan vaikka siitä, että vangeilla on tosiaan oma kännykkä. Sillä saa tekstaa ja soitella rajattomasti aamusta iltaan joka päivä. Alueella ei ole muureja, kameroita tai vartijoita. Paikka muistuttaa opiskelijoiden soluasuntoloita. Vangit pääsee pari kertaa viikossa Prismaan ja saavat ostaa sieltä mitä haluavat, paitsi esimerkiksi alkoholi on tietenkin kielletty. Päivät kuluu muunmuassa salilla treenatessa, saunoen, kokaten ja muuten vaan chillatessa. Jotkut käy koulussa tai töissä. Mun eksällä alkaa kohta työt, jossa palkka on noin 6€/h. Hei, mulla oli joskus mäkkärissä vähän reilu 7 euroa! Meillä on ens viikolla perhetapaaminen ja saan jäädä sinne yöksi. Me saadaan vuorokaudeksi käyttöön oma kämppä jossa on makkari, olkkari, keittiö ja kylppäri. Saadaan myös käyttää rannassa olevaa saunaa. Voidaan uida, grillata, käydä lenkillä.. Voidaan tehdä alueella oikeestaan mitä vaan. Seuraavalla kerralla saan olla kaksi yötä.


Vaikka mä olen enemmän kuin onnellinen näistä mahdollisuuksista ja että mun läheisellä on hyvä olla, niin herää mulla silti päässä kysymys, että mitä vittua? Edellä mainitut asiat ei mun mielestä todellakaan ehkäise uusia rikoksia. Luin erästä artikkelia jossa Suomen vankiloita kuvaillaan "5 tähden hotelleiksi". Siinä kirjoitettiin myös, että suomalainen vankila ei todellakaan ole pelote ja esimerkiksi itärajan takaa tulevia rikollisia ei vähäänkään haittaa joutua kaltereiden taakse täällä. Keravan vankilassa joku venäläinen oli kuitannut itelleen 2300 euron liksan. Palkka on enemmäin kuin alottelevan vanginvartijan. Kuulemma työn saaminen vankilassa voi olla jopa helpompaa, kuin normaalin ihmisen vapaudessa. Myös toisessa artikkelissa vangit itse kuvailevat avovankilaa jopa "liian mukavaksi". Joku tässä systeemissä mättää. Mitä te ootte mieltä?

Mitä kuuluu vankilaan?

Vaikka me ollaankin E:n kanssa erottu, tottakai mua kiinnostaa miten sillä menee. Kävin tänään Jokelan vankilassa ja saatiin noin 2 tuntia jutella ihan rauhassa. E pääsee kolme kertaa viikossa salille ja kyllä huomaa! :D Sillonkun seurusteltiin ja E oli vapaudessa se oli aina pelkkää puhetta että "huomenna sit hommataan OIKEESTI ne salikortit!". Joopa joo. Meillä oli vaikka mitä suunnitelmia, mut sit kaikki hajos käsiin syksyllä. E on ollu nyt siis reilu puol vuotta poissa kuvioista ja vielä on aika paljon matkaa vapauteen. Harmittaa ihan hirveesti, että nuori ihminen menee pilaa elämänsä noin tyhmillä valinnoilla. Tätä mä oon saarnannut E:lle jo ihan tarpeeksi, enkä ees tänään jaksanut taas ottaa asiaa esille. Tehty mikä tehty.

Mutta niin, E:lle kuuluu ihan hyvää. Kysyin tänään, et onks vankila niin paha mitä se ois kuvitellut. Ei kuulemma oo. E sano et kaikista pahin isku oli kun mä sanoin, etten haluu enää seurustella. Sillon kuulemma tuntu siltä, ettei missään oo enää mitään järkee. "Kuka mua odottaa kun tuun takas?" Mut tottakai E on hyväksynyt mun valinnan ja sen kanssa on vaan opittava elää. Eikä sitä koskaan voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu.. :)

Elämää muurien tällä puolen, osa 2

Elämää muurien tällä puolen

Mä oon miettinyt tän postauksen kirjottamista monta kuukautta joka päivä. Joka ikinen päivä. Tää asia tulee kumminkin olemaan niin lähellä mua pidemmän aikaa ja blogi on mulle yks mun elämän tärkeimpiä juttuja, joten mä päätin nyt julkasta tän. Saan jatkuvasti kommentteja missä kysellään mun poikaystävästä. Miks en kirjota E:stä, lisää kuvia tai mitään muutakaan vaikka me seurustellaan? Miks me muutettiin erilleen? Mehän oltiin niin rakastuneita? Niin me oltiinkin ja ollaan vieläkin, mut
E on joutunut vankilaan. Tää tapahtu itseasiassa jo syksyllä ja ollaan oltu nyt siis erossa 4 kuukautta. Tää on ihan sairas tunne, et kaks ihmistä jotka rakastaa toisiaan ylikaiken eikä haluu maailmassa mitään muuta ku olla toistensa kanssa vuorokauden ympäri, joutuu eroon toisistaan. Mä oon ollut tän syksyn ja talven niin hukassa, etten enää tiiä mitä mä tekisin. Mulla on ollu niin paha olla. Ei vaan itteni vuoks, vaan E:n. E on yks kiltein ja hienoin ihminen ketä mä tunnen tässä maailmassa. E ei oo paha, E on vaan tehny niin vääriä päätöksiä elämässä ja saa nyt vastaa omista teoistaan. Mua sattuu vaan niin paljon ajatella, että mun rakastama ihminen on jossain tollasessa paikassa eikä se oo vähään aikaan tulossa takasin.. Kaikki mun lähimmäiset viedään multa pois, taivaaseen tai vankilaan. Millon tää loppuu?

Mun elämään on mahtunut aina niin paljon pahaa ja mietinkin kesällä miten mä voin tuntee sellasen tunteen kun "onnellinen"? Mä olin oikeesti ONNELLINEN. Musta tuntu että nyt menee jo vähän liian hyvin, et kohta on pakko tapahtuu jotain pahaa. Ei mun elämään oo kumminkaan suotu mitään hyvää, pakkohan jotain on tapahtuu. Ja niinhän se tapahtu. Ekat viikot ja kuukaudet oli niin raskaita, että mä olin jo ihan luovuttamassa. Saatiin kirjottaa kirjeitä, mut tuntu et se tekee koko hommasta vieläki raskaammaan. Luet rakkauden tunnustuksia paperilta, eihän tollasta nää kun leffoissa. Mä vaan itkin, itkin ja itkin. Mulla oli maailman ihanin mies ja nyt mä olin yksin.

Nyt 4 kuukauden jälkeen on vähän helpottanut. Saadaan nähä 2 kertaa viikossa, vaikka se onkin vaan 45 minuuttia lasikopin takaa, tuntuu se paljolta. Ehkä kuukauden päästä onnistuu sellaset tapaamiset, jollon saadaan olla 2,5 tuntia rauhassa kahdestaan huoneessa. Miten se meneekin aina niin, että sitä osaa arvostaa vasta kun menettää? Se oli niin itsestäänselvyys, että mä meen illalla E:n viereen nukkumaan ja herään sen vierestä. Nyt se on mahdotonta. Mä antaisin mitä vaan, että se ois mahdollista.

Mä en tiedä kerronko mä mun blogissa vähän liikaa, mutta E anto mulle tähän postaukseen luvan. Jos teitä kiinnostaa, voin aina välillä kirjottaa tänne miten meillä menee ja näin. Oon ite yrittänyt ettiä netistä blogeja, missä joku kertois siitä miltä tuntuu kun oma läheinen on vankilassa, mutta en oikeestaan löytänyt.

Mun syksyllä tekemä video musta ja Edgarista, rakastan sua..